—
Teksti: H
Kuvat: Helsingin Kaupunginteatteri, Noora Geagea
Mieletöntä valoa haluaa tarjota kumppaneilleenkin alustan saada tuotoksiaan esille. ”Yleisössä H” -juttusarja kuuluu tähän kategoriaan.
Yleisössä H on juttusarja, jossa H kertoo yleisökokemuksistaan. H kokee teatterin sopivana irtiottona arjesta. Teatterikärpänen puraisi häntä jo yläasteella, kiitos äidinkielen opettajan. Teatterin ilmaisu on selkeää ja siksi H viihtyy yleisössä paremmin kuin kotonaan, mutta ei kuitenkaan pidä unohtaa, että hän rakastaa myös musiikkia ja elokuvia kuten myös huvipuistoja ja eläimiä.
Helsingin Kaupunginteatterin Kuka tappoi Bambin? -sivulta löydät lisätietoa näytelmästä
Kuka tappoi Bambin?
Ensimmäisenä kiinnitän huomioni lavasteissa oleviin tyhjiin kuumailmapalloihin. Siis kuumailmapallot sinällään eivät olleet tyhjiä, mutta niissä ei matkusta kukaan. Miniatyyrikuumailmapalloja, sellaisia, johon juuri mukavasti mahtuisi joku nalle tai nukke.
Tarina sinällään muistuttaa aika tyypillistä neitsyyden menetystä. Itsellänikin kyseessä oli hyväksikäyttö, jota en koskaan vienyt eteenpäin koska se tuntui jotenkin liian nololta, eikä minulla juuri ollut todistajia. Tuntui siltä, että olisin kaivanut vain verta nenästäni. Myöhemmin kyllä vein erään seksuaalisen hyväksikäytön eteenpäin. Tosin silloinkaan minulla ei ollut tarpeeksi todisteita, vaikka minulla oli todistaja. Niin käy, jos sinut on leimattu. Mutta se ei sieltä tarkoita sitä, etteikö asia olisi tapahtunut. En mennyt sinne rahan takia, halusin vain, ettei kenellekään muulle kävisi näin. Asioita on yllättävän vaikea todistaa, ilmeisesti myös tapauksessa, jolloin asiasta on kuva- tai videonäyttöä.
Olisin kaivannut juttuun enemmän uhrin näkökulmaa, sitä, miten hän asioista selvisi. Nuorena sitä hyvin tyypillisesti tunkee asiat sinne jonnekin, aivan kuin minä tein äidin kuoleman suhteen. Mutta kun tulin täysin ikäiseksi ja muutin omilleni, asiat on pakko lopulta kohdata, niitä ei pääse karkuun. Mutta toisaalta, ei puhuminen traumoja paranna, ei vaikka puhuisi niistä terapiassa 20 vuotta. Tosin en ole kahtakymmentä vuotta käynyt terapiassa, mutta olen todennut sen, että terapiaa paremmin toimii korjaavat kokemukset, ja tämän tietävät kaikki terapeutitkin. Mutta terapia on keino pärjätä silloin, kun läheisiä ihmissuhteita ei ole tai ihmisiähän ylipäätään vaikea päästää lähelle hyväksikäyttökokemusten jälkeen.
Kaikkihan meistä ylipäätään tekevät typeryyksiä nuorena. Jos kykenisin, olisin varmasti nuorena tappanut jonkun. Sen verran temperamenttia minultakin löytyy. Mutta en silti haluaisi olla ikuisesti tappaja. Aivan samalla tavalla, kun en halua olla pelkästään vammainen tai huora. Jokaisessa meissä on monia puolia ja iän tullessa me kypsymme erilaisiksi kuin mitä olimme joskus parikymppisenä. Vankila ei välttämättä kasvata, mutta sillä on mahdollisuus siihen. Mutta se on totta, että niin kauan, kun pyörit samoissa ympyröissä, se tulee alkamaan alusta. Toisaalta uusien ympyröiden löytäminen on ihan hemmetin vaikeaa. Joskus tuntuu, että pitäisi löytää kokonaan uusi perhe. Koska kyllä lähtökohdat vaikuttavat siihen, ettei pääse mihinkään.
En ymmärtänyt nykytanssiosioita ja oikeastaan se oopperaa laulava äiti oli tosi ohut ja tarpeeton, oikeastaan ne kaikki on vanhemmat. Jotenkin tuli sellainen kolkko olo, että olisi kaivannut enemmän lihaa luiden päälle. Ja jonkin näköisen esityksen siitä, mitä tapahtui muutakin kuin pelkkiä sanoja. Toisaalta sitten se oli varmaan kielletty alle 18-vuotiailta. Mutta nykynuoriso löytää kaiken näköistä internetistä todella helposti, edelleen. Nuori, joka ei osaa lukea tilannetta, tai miksei vanhempikin, on hyvin altis kaiken näköiselle tapahtumalle elämässään. Mutta ainakin toivottavasti näytelmä antaa ajattelemisen aihetta niille, joilla ei ole asioista ehkä niin vahvaa kokemusta.
Ja toisaalta ainakin minulle se toi sen kokemuksen, että en ole yksin. Minä en ole ainut, jota ei oikeudessa ole kuunneltu. Siksi olen erittäin iloinen siitä, että tämä näytelmä on otettu katalogiin, vaikka olisinkin kaivannut siihen enemmän syvyyttä.
