—
Erään toipujan tarina
Olen 46-vuotias psyykenongelmainen mies. Lapsuudestani asti on pelko rajoittanut elämääni. Sairastuin skitsofreniaan 16-vuotiaana.
Sosiaaliset tilanteet ovat aina olleet minulle hankalia. Muistan kuinka en peruskoulun ala-asteella tahtonut mennä kouluun, koska en kelvannut joukkoon. Ylä-asteella minua ei kiusattu, ainakaan usein, mutta edelleen sosiaalisuuttani rajoitti pelko. Löysin muutaman ystävän, joiden kanssa se yhteinen juttu oli enimmäkseen päihteet. Sitten tuli ensimmäinen psykoosi. Pääsin Hesperian sairaalan nuoriso-osastolle. Päihdeongelma jatkui vielä kahdeksan vuotta. Kuntoutuminen alkoi edetä ensin musiikkiterapian, sitten toiminnallisen kuntoutuksen kautta. Bändin kanssa esiintyminen auttoi voittamaan pelkotiloja.
Pelon voittaminen
Nykyään olen vapaaehtoistyössä ja saan siinä harjoitella sosiaalisuuttani. Pelko on asia, joka varmasti rajoittaa monen ihmisen elämää. Itse olen kokenut vapautuvani pelosta, kun olen alkanut suhtautua toisiin ihmisiin uudella tavalla. Loukkaantuminen siitä mitä toiset minulle tekevät tai sanovat on ollut oman pääni sisällä ja rajoittanut elämääni. Kun olen oppinut antamaan anteeksi ovat nuo pään sisäiset kahleet murtuneet ja olen nyt paremmin rauhassa ja turvassa itseni kanssa. Kiusaamisen vastustaminen väkivallalla olisi pahin virhe, mitä kiusattu voisi tehdä.
Virhe on kuitenkin myös alistua kiusattavaksi. Itseäni on auttanut, kun olen alkanut harrastaa tunteideni ja tekojeni hallintaa. Väkivaltaisista teoista pidättäytyminen yhdistettynä alistumattomuuteen on sellainen käytännön harjoitus, joka vahvistaa. Väkivallattomuus vahvistaa tekojen hallintaa ja alistumattomuus tunteiden hallintaa, kun ei enää suostu alistumaan pelon valtaan. Molemmat yhdessä auttavat kohtaamaan pelkoja niin, että ihminen on paremmin turvassa ja rauhassa itsensä kanssa, ja kohtelee turvallisesti myös muita. Turvassa ja rauhassa oleminen vaatii siis harjoittelua sekä mielikuvissa, että käytännössä. Kun ihminen ei enää pakene pelkojaan, häntä ei voi enää pelolla hallita.
Olen myös vertaisohjaaja sekä kokemusasiantuntija ja se on auttanut minua suhtautumaan itseeni uudella tavalla. Traumaattiset kokemukset tekevät kipeää. Se on sisäistä kipua, joka rajoittaa elämää. Viime aikoina olen alkanut ajatella, että kipu vähenee, kun löydän keinoja hyödyntää omaa kokemuspohjaani. Toisten ihmisten tukeminen ja auttaminen kiinnostaa ja se olisi tervehdyttävää myös itseni kannalta.
