—
Teksti: Anni Roihuvuo
Kuva: Daniil Popov
Miia Tervo on Rovaniemeltä lähtöisin oleva, 1980 syntynyt palkittu elokuvaohjaaja. Vuonna 2019 ilmestynyt ”Aurora” voitti seitsemän Jussi-palkintoa. Vuonna 2021 ilmestynyt ”Lovi”-sarja on katsottavissa Areenassa. Keskustelimme Miian kanssa epävarmuudesta, päihdeongelmista, taiteen tekemisestä ja karjalaisuudesta.
Olen kuullut, että elokuva-ala on aika armoton. Luin myös, että olet kärsinyt epävarmuudesta ja ehkä huijarisyndroomasta. Millaisia vinkkejä haluaisit antaa epävarmuuden kanssa painiville naisille tai miksei ihan kaikille ihmisille?
Joo ihan totta, välillä on ollut huijarisyndroomakin. Että ”mikä vahinko kävi että tähän päädyin”. Mutta enemmän minua on juuri epävarmuus vaivannut. Että ”ei miusta kuitenkaan oo mihinkään”. Ehkä se liittyy kotoa opittuun kulttuuriin, ettei saa olla liian ylpeä. Varsinkin nuoret naiset voisi ajatella enemmän että “fuck it”: mitä väliä, elämä on lyhyt eikä ketään kiinnosta. Ihmiset kiinnostuu enemmän omista jutuistaan.
Tai että miten mies tekisi, ja tekee sen vielä polleammin… vielä härskimmin. Sitä voi ajatella myös palveluna. Niin että autan ja palvelen tai annan jollekin jotain. Mulla on ikään kuin suurempi tarkoitus siinä. Jos voin auttaa jossain tilanteessa, esimerkiksi nyt tässä (haastattelussa). Jos voin jotenkin edesauttaa, niin miksi jäisin piipittämään että “minä en ossaa, enkä tiiä mittään”. Eihän se auta ketään. Eikä se ole myöskään oikeaa kommunikaatiota ihmisten välillä.
Enemmän pitäisi ajatella, että mitä väliä, elämä on tosi hauras ja lyhyt. Turha tuhlata aikaa epävarmuuteen, kun on tärkeämpiäkin asioita. Kuinka paljon enemmän olisin voinut tehdä elokuvia, jos en olisi antanut epävarmuuden estää itseäni.
Sitten aloit tehdä elokuvia kuitenkin. Oliko sinulla joku ihminen tai muu inspiraatio, joka sai sinut ulos siitä epävarmuudesta tekemis-modeen?
Kävin pidemmän kriisin läpi, siis lopetin päihteiden käytön. Se avasi väylän, että mahtui muutakin elämään. Päihteet on semmoisia, että ne syö kaiken. Avautui mahdollisuus muutokseen. Olin vakavasti masentunut ja katsoin sitä mustaa aukkoa ja kuolemaa silmiin. Se jollain tavalla ravisuttaa niin, että karsiutuu turha ininä pois. On olennaisen äärellä: haluanko kuolla vai elää pystyynkuolleena? Tein päätöksen, että haluan elää elämäni.
Jokaisella taiteilijalla on se, ettei ne pysty elämään tekemättä sitä taidetta. Minulla ei ollut kanavaa taiteelleni, niinpä koko minun elämästä muodostui semmoinen surkuhupaisa performanssi. Ja se performanssi oli tosi tuhoisa. Kerroin itselleni itsestäni traagisen hahmon tarinaa. Kun aloin toipumaan tajusin, että voisin kertoa sitä tarinaa paperilla ja elokuvissa. Minun ei tarvitsisi enää elää sitä tarinaa, vaan voisin elää ihan normaalia, hyvää elämää, ja taiteessa sitä kaaosta. Mutta en voi elää sitä kaaosta, koska se veisi minut hautaan.
Kun olin töissä Norjassa kalatehtaalla kaikki meni päin helvettiä. Tuntui, että on pakko alkaa kirjoittaa ruoja. Menin sitten Oriveden opistolle kirjoittamaan niitä runoja. Siitä se alkoi. Keväällä siellä kansanopistolla kaikki alkoivat valmistautumaan pääsykoetehtäviin, ja ajattelin että kai minunkin pitää jonnekin hakea. Katsoin, mitkä on kivoimpia tehtäviä, ja elokuvakoulun tehtävät näytti hauskimmilta. Sitten satuin pääsemään sinne. Pääsykokeissa ollessa aloin itkemään, kun se oli niin mahtavaa. Tiesin, että tämä on se minun juttu. Mutta kyllä se on aina sieltä pimeydestä lähtenyt, se ponnistus.
Mistä pystyit ammentamaan voimaa? Vai selvisitkö yksin?
En tosiaankaan yksin selvinnyt, vaan kävin ja käyn edelleen 12 askeleen ryhmissä. Päihdepuolen vertaistuki on vahva tukirakenne, johon turvaudun. Yksinään ei olisi tullut mitään. Ja on minua tukenut mun äiti myös, mutta ei hän aina ole voineet mua tukea niin kuin olisin tarvinnut. Hänellä itselläänkin on ollut vaikeuksia. Toisaalta äiti hankki kaikki piirustus- ja askarteluvälineet. Vanhemman tehtävä on antaa lapselle mahdollisuus olla luova. Äiti antoi meille sen mahdollisuuden tehdä ja olla, vaikka oltiin köyhiä.
Eli sinulla ei lapsena ollut vielä mitenkään selvät sävelet, että sinusta tulee isona elokuvaohjaaja?
Ei todellakaan! Ei minulla mitään haaveita ollut. Mun vanhemmilla ja itselläkin oli aika rankka meno välillä. Ajattelin, että jos selviydyn elossa kolmikymppiseksi, niin se on aika hyvä. Ei siellä haaveiltu vaan selviydyttiin. Vasta myöhemmällä iällä olen alkanut haaveilemaan. Olen sellainen myöhäisherännäinen siinä.
Katsotko nykyään elokuvia paljon, vai tuntuuko se vaikealta, kun se on sun työ myös? Onko tullut vastaan elokuvia, jollaisia haluaisit tehdä tai haluaisit että tehdään enemmän?
Kyllä katson, mutta aika monesti tulee katsottua ”Prinssille morsian” uudelleen ja uudelleen, koska se on mahtava elokuva, jonka kanssa voin rentoutua. Mutta katson tosi paljon myös työkseni ja on aikoja, etten pysty katsomaan ollenkaan. Silloin katson vain ”Maajussille morsianta” tai hiihtoa.
Tosi helposti alan miettiä työjuttuja, eikä se sitten ole yhtään rentouttavaa. Mutta myös ihastelen paljon elokuvia ja katson niitä, kun vaan ehdin. Mieheni on myös elokuvaohjaaja; harvoja leffoja pystytään katsomaan niin, ettei aleta ammatillisessa mielessä tulkitsemaan ja miettimään niitä. Mutta siitä tietää, että on hyvä elokuva, jos ei semmoista monologia ala käymään päässään.
Oletko nähnyt sellaisia viime aikoina?
Olen, esimerkiksi ”Promising Young Woman” Emerald Fenningiltä on todella hyvä, vähän traumatriggeri, mutta saatanan hyvä. Suosittelen kaikille, mutta kannattaa varautua, että herättää… tuntemuksia. Bond oli sairaan hyvä, en paljoo siinä miettinyt mitään. Paitsi vähän, että onpa noilla paljon rahaa tehdä hienoja juttuja. Vanhemmista muun muassa Sally Potterin ”Orlando”. Olen kyllä aina elokuvia katsonut, mutta en nuorempana ikinä ajatellut, että itse voisin olla se, joka niitä tekee.
Olen katsonut Areenasta Lovi-sarjaa. Joensuulaisena oli tosi ilahduttavaa, että näyttelijät oikeasti kuulostivat itäsuomalaisilta. Suorastaan ainutlaatuinen juttu, propsit siitä.
Kiitos! Suurin osa nuorista, jotka sarjassa näytteli oli paikallisia. Loput, jotka eivät olleet, hengasi niiden paikallisten nuorten kanssa niin paljon, että originaali puhetapa varmaan tarttui heihinkin.
Mikä sinusta nuoruuden kuvaamisessa on tärkeää?
Sen ei pidä tulla ulkoapäin. Se pitää tehdä niiden nuorten näkökulmasta, nöyrästi. Katsoa, miten he kokevat. Loppupeleissä ollaan kuitenkin ihmisiä ja samanlaisia. Pitää kysyä, eikä mennä tätinä kertomaan, että mitä teille kuuluu. Nuoret on ihan parhaita. Siinä ollaan oleellisen äärellä, kun ollaan vielä vähän lapsia, mutta astumassa aikuisuuteen. Kun sanotaan, että on kirkasotsainen, se on minusta tosi kaunista. Kyynisyydessäkin ollaan siellä täysin ytimessä. Kuvauksissa oli ihanaa, kun ne nuoret tuli vuorotellen kertomaan puoliksi häpeillen omista ongelmistaan ja haasteistaan. Aikuisena peitellään ja salaillaan enemmän omaa olemusta. Nuorena niitä verhoja ja kerroksia on vähemmän.
Kertoisitko vähän suhteestasi karjalaiseen kulttuuriin? Mikä siinä kiinnostaa?
Minulla oli Viipurin evakkomummo. Varmaan aluksi hain niistä juurista turvaa sekavaan perhetilanteeseen. Tutkin sitä kulttuuria kirjastossa ja löysin yhdeltä levyltä biisin ”Pimppini on valloillaan”, joka resonoi kovasti ja halusin tutustua sen tekijään, Santra Remsujevaan. Reissasin kymmenen vuotta Karjalassa tekemässä dokumenttia hänestä. Voi vain kuvitella, kun eläväiset karjalaiset on tulleet tänne eikä ole saanutkaan enää laulaa ja nauraa ja tuntea, vaan on pitänyt istua pönöttää hiljaa paikallaan. Se on hirveää! Kaikki sukulaisenikin ovat kovaäänisiä, itkeviä, nauravia ja tuntevia. Ei ollenkaan tyypillisiä suomalaisia. Kalevalasta on jätetty pois kaikkea kiinnostavaa. Lönnrot putsasi siitä kaiken rivon pois ja kokosi siitä sen jäykän pölyisen eepoksen, johon ei saa koskea.
Mitä me voitaisiin oppia karjalaisesta kulttuurista?
Palataksemme siihen sun ensimmäiseen kysymykseen, että pitäisi antaa itsensä olla se elävä ja kupliva itsensä. Vaikka syvällehän se on juurtunut, että pitää olla kunnolla ja ihmisiksi, eikä saa ilkamoida. Karjalaisen kulttuurin eläminen on semmoisia pieniä juttuja. Että on hersyvä ja elävä, tanssii ja leipoo jos siltä tuntuu. Että antaa sen tulla. Ja esimerkiksi värien käyttö, tunteiden näyttäminen ja itkeminenkin pitää opetella.
Kertoisitko vielä sun tulevasta leffasta?
Se perustuu 1984 tapahtuneeseen kriisiin, kun Neuvostoliitto ampui ohjuksen Suomen puolelle Inariin. Siitä tuli omituinen kansainvälinen farssi, johon puuttui suurvallat ja Pentagon. Suomi ei suomettumiseltaan pystynyt myöntämään, että se olisi edes ollut ohjus. Ja siinä on nainen, jolla on menossa oma henkilökohtainen rajanveto. Minua kiinnostaa tämä rajatematiikka. Miksi me ei puolusteta itseämme? Miksi me koetaan, että me ei olla itsepuolustuksen arvoisia? Onko se huono itsetunto, arvottomuuden tunne, väkivallan pelko? Mihin se liittyy? Olen itse kokenut tällaista rajattomuutta, minua on voinut pallotella miten vaan. En ole kokenut olevani puolustamisen arvoinen. Eli siinä on sitä rajatematiikkaa henkilökohtaisella ja valtiollisella tasolla.
Kiitos tosi paljon haastattelusta, oli mahtavaa jutella.
Kiitos sinulle ja teille!
Teksti: Anni Roihuvuo
