Masennuslääke, uusi trendilääke?

18.10.2019 — Kirjoitukset, Kokemustarinoita, Media, Valoa! -lehti

Epäselvää ja puuroutunutta puhetta? Lisäkiloja? Väsymystä ja uneliaisuutta? Syöt siis todennäköisesti mielialaa tasaavia lääkkeitä eli toisin sanoen SSRI-lääkkeitä.

Nykyään masennuslääkkeitä syö noin puoli miljoonaa suomalaista, joka on kymmenen kertaa suurempi määrä kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Masennuksesta kärsii vuoden aikana viisi prosenttia suomalaisista. Naisilla masennus on yleisempää kuin miehillä. Onko masennuksesta tullut nykypäivän trendi ja masennuslääkkeistä pelkkää bisnestä?

Vielä 1970-luvulla oppikirjoissa sanottiin masennuksen olevan harvinainen sairaus, josta paranee puolessa vuodessa eikä se uusiudu. Masennus oli tuolloin myös sairaus, josta ei vain yksinkertaisesti puhuttu, sillä se tuotti perheissä niin suurta häpeää.

Mielialalääkkeiden suurimpia haittavaikutuksia ovat muun muassa aggressiivisuus, ärtyneisyys, tunteiden latistuminen, väsymys, painonnousu, itsemurha-ajatukset, haluttomuus, huimaus sekä erilaiset näön ja puheen häiriöt. Jotkut haittavaikutukset ovat jopa niin vaarallisia, että ne koituvat lääkkeiden käyttäjän kohtaloksi. Miksi siis nykypäivänä masennuslääkkeitä määrätään niin herkästi?

Nykyään masennuslääkkeitä määrätään jopa unettomuuteen tai työuupumukseen vaikka lääkkeistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ensinnäkin lääkkeiden vaikutus alkaa vasta muutaman viikon kuluttua niiden aloittamisesta. Kun yhtälöön lisätään vielä haittavaikutukset, niin oravanpyörä on syntynyt: oireet vain pahenevat ja lääkäri määrää yhä vahvempaa lääkettä. Aivot muokkautuvat ja tottuvat lääkkeisiin ja niiden lopettamisesta tulee mahdotonta vieroitusoireiden takia. Lopulta oletkin vain kävelevä zombie vailla tunteita. Tämä voi johtaa siihen, ettet kykene käymään enää töissä ja jäät sairaseläkkeelle. Masennukseen sairastumista voi kuitenkin ehkäistä riittävällä liikunnalla, terveellisellä ruokavaliolla, tupakoinnin- ja alkoholin lopettamisella ja riittävällä unella.

Sain masennusdiagnoosin ollessani 12-vuotias, kun äitini oli huolissaan itsetuhoisuudestani.

Ensimmäiset lääkkeet minulle määrättiin 18-vuotiaana, kun siirryin lasten poliklinikalta aikuisten poliklinikalle ja sain toisen diagnoosini: paniikkihäiriö. Osastojaksoja minulla on ollut yhteensä neljä. Olen nyt 30-vuotias ja edelleen mielialalääkkeiden vanki. Lääkkeiden annostusta on nostettu ja laskettu useaan kertaan lääkäreiden vaihtuessa ja olen syönyt melkein kaikkia mahdollisia SSRI-lääkkeitä, bentsoja ja SNRI-lääkkeitä.

Diagnoosiakin on muutettu sen mukaan, mikä lääkitys sattui kulloinkin olemaan käytössä; on ollut skitsoaffektiivista häiriötä, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, unettomuutta, masentuneisuutta, psykoottisuutta ja kuulo- ja näköharhoja. Lääkkeiden haittavaikutuksina minulla on ollut muun muassa huimausta, uneliaisuutta, painonnousua, sokeriarvojen nousua, puheen puuroutumista, muistin menetystä, pahoinvointia ja haluttomuutta.

Lääkkeistä oli jossain vaiheessa paljonkin apua, kun olin aivan pohjalla ja jäin sairaseläkkeelle lähinnä itsemurha-ajatusten ja psykoottisuuden takia. Mutta en olisi missään nimessä pärjännyt ilman keskusteluapua!

Aluksi keskustelin psykologin kanssa, jonka jälkeen minut siirrettiin psykiatrin vastaanotolle. Välillä tuntui oudolta puhua tuntemattomalle ihmiselle. Niinpä päätin avautua myös luotettaville ystävilleni ja sukulaisille, mutta jossain vaiheessa ongelmistani tiesivät kaikki – myöskin he, joille en ollut kertonut asioistani. Tuli petetty olo enkä uskaltanut puhua enää kenellekään. Lopetin puoleksi vuodeksi psykiatrilla käynnit ja yritin pärjätä omillani.

Viime vuonna muutin toiselle paikkakunnalle puoliksi vahingossa, jätin sukulaiseni ja ”luotettavat” ystäväni ja oireiluni hävisivät pikkuhiljaa. Tuntui, että lääkkeet ja lähipiirini olivat tehneet minut vuosien varrella hulluksi. Nyt koen olevani elämäni kunnossa ja lopetan lääkkeet pikkuhiljaa, ensinnäkin haittavaikutusten takia, mutta myös vointini takia. Vaikkakin lääkärini oli minulle määräämässä taas uutta lääkettä.