Hyppää sisältöön

Ulkona ilman tukea

Kirjoitukset, Media, Valoa! -lehti

Kodin saatuani pääsin takaisin sisälle hoito- ja tukijärjestelmiin.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun ex-puolisoni kavereineen riehui asunnossani ja rikkoi paikkoja. Vuokranantajani antoi minulle sen takia häädön, ja olin sitten puoli vuotta asunnottomana.

Muutin ensin tuttuni luokse toiselle paikkakunnalle, ja huumeet tuli mukaan kuvioihin. Käytin kolmen kuukauden ajan kovia huumeita satunnaisesti ja väärinkäytin reseptilääkkeitä saadakseni paremman olon. Siellä koin mm. henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Se oli minulle liikaa, joten minun oli pakko muuttaa pois.

En tiennyt mihin mennä, joten sain paikan turvakodista. Asuin siellä alle kuukauden, mistä päädyin ystäväni luokse asumaan hetkeksi. Meillä meni hieman sukset ristiin ja olin juuri tavannut mukavan miehen, joka tarjosi väliaikaisesti katon pään päälle. Hänen luonaan asuin muutaman viikon. Kävimme pyörähtämässä hänen ystävänsä luona toisella paikkakunnalla, ja tuttava sanoikin etsivänsä alivuokralaista asuntoonsa. Olin heti kiinnostunut, vaikken olisi halunnut muuttaa niin kauas sukulaisistani. Mutta se muutos oli parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Ja ainakin sain itselleni asunnon.

Osoitteeni vuoksi en saanut tarvitsemaani hoitoa. Osoite oli nimittäin vielä kirjattuna vanhalle paikkakunnalle enkä tiennyt, mihin olisin osoitteeni siirtänyt. Turvakotiinkaan sitä ei voinut siirtää. Kun vihdoin sain muutettua osoitteeni uudelle paikkakunnalleni, kämppikseni sai tästä itselleen ongelmia, koska hän eli Kelan tuilla. Siirsin osoitteeni tässä vaiheessa Poste restanteen. Tuolloin sain edelliseltä paikkakunnalta ajan psykiatrille, mutta jouduin perumaan sen, sillä en enää asunut kyseisellä paikkakunnalla eikä minulla ollut varaa matkustella junalla psykiatrille.

Aloin olla jo melkoisen loppu tähän pompotteluun. Tarvitsin pikaisesti apua oman asunnon saamiseen ja hoitokontaktin jonnekin. Luottotietoja minulla ei tietenkään ollut, mikä tottakai vaikeutti asunnon saamista entistäkin enemmän. Luottotiedot menivät aikoinaan sinisilmäisyydestäni: exäni tilaili pikavippejä ja elektroniikkaa nimissäni selkäni takana. Asuntoa hakiessani mainitsin jokaisessa hakemuksessa, miksi luottotietoja ei ollut. Kerroin myös sen, että elän kuntoutustuella, joten vuokran maksu oli taattu.

Kun vihdoin sain alivuokra-asunnon, Aloin voida pikkuhiljaa paremmin ja stressi väheni. Aloin tosin juoda melkein joka päivä alkoholia turruttaakseni pahan olon. Hoitokontaktin saatuani kuitenkin ymmärsin ettei ongelmiini auta alkoholi, vaan puhuminen ja menneisyyden unohtaminen.

Olin aika yksin, sillä en tuntenut entuudestaan uudelta paikkakunnalta ketään. Jouduin myös karsimaan sellaisia ihmisiä pois elämästäni, jotka vaikuttivat negatiivisesti hyvinvointiini. Olen kuitenkin erittäin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen, ja uusien tuttavuuksien hankkiminen ei ollut mikään ongelma. Silloin tapasin nykyisen mieheni. Ensin minulla oli melkoisen paljon luottamusongelmia, joten suhteemme alku oli aika vuoristorataa. Selvisimme kuitenkin alkukankeudesta huolimatta.

Piirroshahmot hymyilevät - isä, äiti ja vauva

Nykyään voin todella hyvin. Asun poikaystäväni kanssa pienessä yksiössä ja odotan hänelle lasta. Saan myöskin hyvää psykiatrista hoitoa ja tämän kautta pääsin työkokeiluun. Olen saanut sieltä kavereita ja vertaistukea, ja lähden aina kotiin hymyssä suin. Lapseni ovat sijoitettuna toiseen perheeseen. Nyt voin jo niin hyvin, että saan tavata heitä omassa kodissani. Myös lasten sijoituspaikka vaikutti toiselle paikkakunnalle muuttoon – asun nimittäin nyt paljon lähempänä heitä ja saan tavata heitä useammin.

Seuraavat suunnitelmat ovat uusi isompi asunto, kihloihin meno ja uuden vauvan kanssa eläminen. Joskus tulevaisuudessa toivoisin saavani isommat lapset takaisin. Mutta askel kerrallaan ja pienin askelin, niin hyvä tulee.