—
Teksti ja kuvat: Niina Vasara
Kuunnellessa jo reilut 20 vuotta Suomessa asunutta Vitalia, ei heti arvaisi, ettei hän ole kotoisin Suomesta vaan Venäjältä. Lapsuus karjalaisessa maalaiskylässä oli onnellinen, vaikka puitteet olivat vaatimattomat. Teini-ikäisenä Vitali kuitenkin ymmärsi, ettei kotipaikalla ollut hänelle tulevaisuuden näkymiä. Neuvostoliiton jälkeisellä 1990- ja 2000-luvun taitteen Venäjällä köyhien seutujen elämä oli edelleen paikoin selviytymistä eikä opiskelu- tai työmahdollisuuksia aina ollut. Monen rajaseudulla asuvan katse suuntautui länsinaapuriin, Suomeen, josta myös Vitalille oli ehtinyt muodostua hyvin positiivinen mielikuva.
– Olen aina pitänyt Suomesta ja suomalaisista. Jo lapsena pidin heitä ystävällisinä ja rauhallisina, ja keskusteluissa he olivat aina kiinnostuneita siitä, mitä sanoin. He jopa tuoksuivat erilaiselta, hyvältä! Heidän mukanaan tuomat ruoat ja makiaiset olivat hyviä. Autot ja tavarat, joita heillä oli, näyttivät laadukkailta. Tykkäsin myös kuunnella suomalaista radiota silloin, Radiomafia kuului meillä.
Vitalin kotipaikkakunnalla jotkut perheistä olivat yhä osittain karjalankielisiä, mikä tarkoittaa sitä, että vanhemmista toisen tai molempien ensimmäinen kieli oli suomen sukuinen karjalan kieli. Näin oli myös Vitalin omassa perheessä. Kun monet suomalaiset alkoivat enenevissä määrin käymään Karjalassa turistimatkoilla 1990- ja 2000-luvuilla, suomea sujuvasti puhuva nuori Vitali oli luonnollinen valinta oppaaksi.
– Kun suomalaiset kävivät luonamme, lähdin mielelläni käyttämään heitä kalassa ja vietin muutenkin aikaa heidän kanssaan.
Ainoat tunnit koulussa, joilla vilkas poika koki onnistumisia, olivat juuri suomen kielen tunnit, joita pidettiin muutaman kerran viikossa. Motivoitunut kielen taitaja auttoi myös luokkakavereita suomen tehtävissä. Monissa muissa kouluaineissa oli hankalampaa.
– Peruskoulussa opiskelin huonosti, osittain lukihäiriön takia. Muistan, kun olin 14-vuotias ja opettaja torui minua taas koko luokan kuullen. Hän sanoi, ettei minusta tule mitään, ja kysyi mitä oikein kuvittelin, kun en pääse jatko-opiskelemaan, jos en pääse peruskoulusta läpi. Vastasin hänelle lähteväni Suomeen töihin. ”Kukas sinua siellä tarvitsee?” hän kysyi.
Opettajan ivallisesta suhtautumisesta huolimatta ovi Suomeen aukesi Vitalille yllättävän pian. Tutuksi tullut suomalainen oli nähnyt pojan korjailevan ahkerasti vanhaa moottoripyörää, ja ajatellut tämän voivan olla kiinnostunut teknisen alan opinnoista Suomessa. 17-vuotias Vitali ei empinyt, vaan lähti vaihto-oppilasohjelman kautta opiskelemaan Pohjois-Suomeen syksyllä 2002.
– Lähdin ensimmäistä kertaa pois kotoa. En ollut koskaan käynyt ulkomailla. Kun tulin Suomeen, oli kuin olisin tullut eri aikakauteen. Automatkan aikana muistan katselleeni metsää ja ihmetelleeni sitä, kuinka hyvin hoidettu se oli. Ei ollut samanlaista rämeikköä kuin kotona. Kaikki pihat, talot ja tiet olivat myös hyvin hoidettuja ja kaikki näytti niin hienolta, mutta ihmisiä ei näkynyt melkein missään. Myöhemmin ymmärsin, että sillä paikkakunnalla ei vain ollut kovin paljon asukkaita.
Vaihto-oppilaskäytäntö ei ollut Vitalille aiemmin tuttu, mutta se sopi hänelle täydellisesti, koska asuntolapaikka ja ruoka Suomessa tarjottiin ilmaiseksi. Taskurahaa ei kuitenkaan ollut, koska opintotukeen hän ei ollut oikeutettu.
– Perheeltäni en voinut saada taloudellista tukea, koska heillä ei yksinkertaisesti ollut varaa. Etsin iltatöitä ja sainkin niitä yhdestä metallituotteita valmistavasta pienyrityksestä. Palkka oli pieni ja tunteja oli vain silloin tällöin, mutta kaikki raha oli tarpeen. Olisin tehnyt töitä vaikka yötä päivää, mutta tunteja oli vain rajoitetusti, koska firman tuotteilla oli aika pieni kysyntä.
Kolmen vuoden päästä ammattikoulu tuli päätökseensä ja sen myötä oli loppumassa myös Vitalin opiskeluun perustuva oleskelulupa. Piti tehdä nopeita päätöksiä.
– En halunnut palata Venäjälle, joten hain toiselle paikkakunnalle opiskelemaan uutta alaa. Viisumi jatkui taas vuodeksi eteenpäin, mutta asuntolapaikkaa minulla ei enää ollut, koska en kuulunut enää vaihto-oppilasohjelmaan. Menin hyvän ystäväni luokse asumaan siinä toivossa, että löytäisin kyllä ihan pian töitä ja oman asunnon, ja voisin sitten jatkaa opintoja rauhassa.
Rahaa ei ollut, eikä sen myötä oikein ruokaakaan. Vitali yritti silti sinnikkäästi järjestää elämäänsä uudella paikkakunnalla.
– Söin koululounaalla koko päivän tarpeiksi. Kuin kameli, joka tankkaa itseään aavikkomatkaa varten! Kolmen kuukauden ajan kävelin ja kiertelin joka ilta etsimässä työpaikkoja.
Vaikka elettiin jo vuotta 2005, ei Vitalilla ollut pääsyä internetiin samalla tavalla kuin se nykyään on mahdollista.
– En minä olisi osannut sitä oikein käyttääkään. Kävelin ja kyselin kaikenlaisista yrityksistä, eikä kukaan halunnut ottaa epämääräistä kulkijaa töihin. Toisaalta ymmärrän miksi. Muistan yhden paikan, jonka omistaja ei ilmeisesti osannut kieltäytyä, vaan antoi minulle harjan käteen ja laittoi siivoamaan. Tein töitä viitisen tuntia, ja kun olin lähdössä, hän antoi minulle viisi euroa. Tiesin, että se on liian vähän, mutta olin niin kiltti ja nöyrä etten kyseenalaistanut häntä. Raha kelpasi.
Töitä uudeltakaan paikkakunnalta ei siis löytynyt. Kolme kuukautta kaverin nurkissa alkoi riittää Vitalille, koska kiitollisuudenvelka tuntui kasvavan liian suureksi.
– En voinut enää jäädä sinne asumaan, koska en voinut osallistua vuokran maksamiseen.
Vitali jätti uudet opinnot ja lähti takaisin ensimmäiselle paikkakunnalle, jossa asui hänen silloinen tyttöystävänsä.
– Muutin hänen nurkkiinsa asumaan ja sain taas kuukauden pätkän töitä metallifirmasta.
Pian Vitali oli taas ilman työtä. Tuttava ehdotti muuttoa Helsinkiin, koska siellä olisi tiedossa kesätyötä tutun tutulla, ja tuleva työnantaja tarjoaisi asunnonkin. Vitali ei tiennyt tarkalleen mistä oli kyse, mutta halu työskennellä sai hänet muuttamaan Helsinkiin. Mitään kevyttä kesähommaa ei kuitenkaan ollut luvassa.
– Ajattelin, että kyllä pääkaupungista vakituinen työpaikka löytyy, ja voin alkaa järjestää elämää Suomessa. Huomasin kuitenkin pian, ettei minulla ollut vaihtoehtoja valita töitäni. Suostuin lopulta pimeisiin töihin ihan minimipalkalla rakennus- ja siivousalan firmoihin. Tein töitä rakennustyömailla, toimistoissa, sairaaloissa ja kouluissa. Pesin ikkunoita korkeissa rakennuksissa. Tyhjensin jopa asuntoja, joissa oli ollut ihminen kuolleena kuukausien ajan. Kunnollisia suojavarusteita ei ollut, vain haalarit ja paperinen hengityssuojain.
Välillä Vitali teki töitä kirjaimellisesti yötä päivää, eikä kotona ehtinyt käydä edes kääntymässä.
– Muistan erityisesti yhden viikon. Pitkän rakennustyömaapäivän jälkeen menin suoraan yötöihin tekemään sairaalasiivousta ilman mitään perehdytystä. Yötyön jälkeen bussit eivät enää kulkeneet, joten en päässyt kämpille nukkumaan. Sen viikon nukuin yöt bussiterminaalin penkillä. Aamuisin matka jatkui taas raksatyömaalle.
Vitali antoi itsestään paljon, mutta työnantaja ei tätä ihmeemmin arvostanut, vaan näki työhaluisessa ja tarmokkaassa miehessä lähinnä hyväksikäytettävän. Vitali koki, ettei hänellä kuitenkaan ollut varaa kieltäytyä työstä, koska hän ajatteli joutuvansa kadulle, jos luopuisi työsuhdeasunnosta ja että hänet käännytettäisiin pois Suomesta.
– Olisin vain halunnut normaalin palkan ja normaalit työajat. Olisin ollut luotettava, ahkera ja hyvä työntekijä. Ihmisissä on kuitenkin sellainen juttu, että jos toinen on hyväluontoinen ja huono kieltäytymään eikä uskalla tapella oikeuksistaan, häntä aletaan helposti hyväksikäyttämään. Tämä pitää kaikkien ottaa opiksi, eikä saa suostua pompoteltavaksi. Aina voi löytää parempaa.
♦
Vuonna 2006 Vitalin määräaikainen oleskelulupa alkoi taas kerran olla lopuillaan. Esimiehen kanssa hän alkoi yrittää uuden työperusteisen oleskeluluvan hakemista. Tässä vaiheessa määräaikaisesta työsuhteesta oli tehty jo virallinen työsopimus. Työtuntien määrä oli kuitenkin vaihteleva, ja surkeat ansiot eivät maahanmuuttoviranomaisen mukaan riittäneet perusteeksi oleskeluluvan myöntämiseen. Toisin sanoen viranomainenkin oli sitä mieltä, ettei sellaisella palkalla voisi elättää itseään Suomessa. Saamatta jäänyt oleskelulupa ja vakituisen työpaikan puute tekivät myös oman asunnon saamisesta mahdotonta. Vitali ei kuitenkaan kyseenalaistanut elämäntapaansa, koska halu jäädä Suomeen oli kova.
– Asuin vuorotellen firman työntekijöiden kämppiksenä tai alivuokralaisena. Unelmoin vakituisesta työstä, jotta voisin alkaa ihan tavalliseksi suomalaiseksi veronmaksajaksi.
Vitalin onneksi osoittautuivat yllättäen oleskelulupien pitkät käsittelyprosessit.
– Sain sillä lailla lisää peliaikaa ratkaisun löytämiseen. Kielteisen oleskelulupapäätöksen jälkeen sain valittaa siitä, ja usein valitusprosessin aikana löytyi taas joku työpätkä, jonka perusteella sain esimerkiksi kolmen kuukauden oleskeluluvan.
Työnantaja kehui Vitalin tekevän hyvää työtä, ja se on helppo uskoa: hän kertoo olleensa yksi niistä harvoista työntekijöistä, joka ei ollut koskaan työaikana humalassa. Monet työkavereista olivat päihdeongelmaisia, ja suhtautuivat työtehtäviinsä vaihtelevalla tarkkuudella.
– Silti minulle ei haluttu antaa vakituista työsuhdetta, vaikka työtä olisi kyllä ollut.
Vitalin Suomeen asettumisen prosessi oli osoittautunut pitkäksi, katkonaiseksi ja stressaavaksi. Sen aikana hän tapasi tulevan vaimonsa, ja Venäjälle palaaminen ei ollut enää vaihtoehto. Kun Vitalin elämäntilanne peilautui hänelle itselleen ensimmäistä kertaa jonkun läheisen silmien kautta, hän sai uudenlaista rohkeutta muutokseen.
– Opin vaimolta, ettei minun enää pidä suostua siihen pompotukseen.
Vuonna 2007 työtunteja alkoi olla säännöllisesti niin paljon, että seuraavan oleskeluluvan saamisen piti olla läpihuutojuttu. Esimies ei kuitenkaan ollut merkinnyt tehtyjä tunteja ylös oikein, jolloin niitä näytti paperilla olevan todellista vähemmän. Yhtäkkiä Vitalilla ei ollutkaan maahanmuuttoviranomaiselle todisteita siitä, että hän oli työskennellyt riittävän määrän. Vitali epäilee alkoholinhuuruisen työkulttuurin johtaneen välillä huolimattomuuksiin myös esimiesten taholta. Toinen vaihtoehto on se, että koska Vitali teki niin paljon ylitöitä, osa niistä jätettiin verojen välttämiseksi kirjaamatta ylös. Hän kiistää kuitenkaan olevansa katkera: vaikka työnantajapuoli toimikin aina ensisijaisesti omista lähtökohdistaan, hän ei varsinaisesti koe heidän halunneen aiheuttaa hänelle pahaa.
– Olen kaikesta huolimatta näillekin ihmisille kiitollinen, koska he kuitenkin auttoivat minua eteenpäin aina välillä.
Työn kautta Vitalille oli alkanut rakentua suhteita ympäri pääkaupunkiseutua, ja niiden avulla löytyi oma vuokra-asunto tyttöystävän nimiin. Irtautuminen vanhoista työympyröistä oli nyt turvallisempaa toteuttaa. Viimeinen pisara Vitalille oli se, kun hänen palkastaan pidätettiin satoja euroja toisen työntekijän tekemän virheen vuoksi. Tuolloin hän päätti irtisanoutua ja alkaa etsiä uutta työtä työvoimatoimiston kautta.
– Olin yhteydessä rekrytointifirmaan, joka etsi siivoojia. Siinä tapaamisessa ystävällinen naisvirkailija kehui suomen ja venäjän kielen taitoani ja ehdotti minulle siivouksen sijaan työtä asiakaspalvelussa. En voinut uskoa, että pääsisin sellaiseen työhön, mutta virkailija tuntui luottavan minuun. Suostuin, ja hän välitti tietoni eteenpäin. Pian olin jo työhaastattelussa.
Vitali pääsi haastattelun jälkeen työllistämiskurssille, jonka päätepisteenä oli uusi vakituinen työpaikka. Aikaa irtisanoutumisesta oli ehtinyt kulua kaksi kuukautta, ja rahat alkoivat olla todella vähissä. Suoritettuaan loppukokeen hyväksytysti Vitali ymmärsi, että huolet rahasta ja oleskeluluvasta olivat ohi, ja elämä Suomessa jatkuisi rauhallisena. Uusi ala osoittautui nopeasti mieluisaksi, ja työnantajan kannustamana Vitali hakeutui myöhemmin oppisopimuskoulutukseen saaden itselleen kokonaan uuden ammatin. Se, miten epävarmaa elämä aiemmin oli ollut, alkoi valjeta kunnolla vasta jälkeenpäin.
– Huomasin, mitä virallinen työpaikka tarkoittaa: turvaa. Minua ei enää pystytä kusemaan silmään. Minulle tehdään lista, ja tiedän etukäteen mihin olen menossa töihin. Palkasta pystyy keskustelemaan, ja se on se mikä on sovittu. Ylitöistä maksetaan, sairausloman ajalta saa palkkaa ja eläkettä kertyy. Työnantajalla on vakuutukset kunnossa ja työterveys on ilmaista. Ihmiset pitävät näitä juttuja itsestäänselvinä, mutta minulle ne olivat uusia ja mahtavia juttuja.
Vitali miettii sitä, kuinka nytkin joku toivoton ihminen saattaa istua metrossa matkalla töihin suoraan yövuorosta. Hän haluaa, että hänen tarinastaan voisi olla muillekin opiksi.
– Nykyäänkin on varmasti monia ihmisiä, jotka eivät tiedä tarpeeksi ja suostuvat huonoihin työoloihin ja roikkuvat tyhjän päällä pimeissä työsuhteissa. Jotkut sanovat, ettei työ kannata, mutta se on mielestäni shaibaa. Laillinen ja rehellinen työ kannattaa aina, se on elämän a ja o. Silloin olet turvassa, kuulut yhteiskuntaan ja pystyt rakentamaan omaa tulevaisuuttasi rauhassa. Suomessa on mahtavaa ja turvallista elää, ihan kuten olin aina ajatellut.
Teksti ja kuvat: Niina Vasara
