—
Teksti: Tanja Ilmanen
Kuva: Suvi Sairiala
Millaista olisi olla ihaillumpi? Olisiko minulla enemmän kavereita? Olisinko onnellisempi? Ihanampi? Kauniimpi? Laihempi? Pienempi? Pitäisiköhän minun laihduttaa?
Syömishäiriöt ovat sekä kehon että mielen sairauksia. Syömishäiriöön sairastuneen kuva kehostaan on väärä. Tunnetuimpia syömishäiriöitä ovat anoreksia ja bulimia, joista anoreksia on laihuushäiriö, jossa henkilö kokee itsensä liian lihavaksi. Bulimia taas on ahmimishäiriö, jossa toistuviin ahmimiskohtauksiin liittyy tyhjennysvaihe eli oksentaminen tai kehon tyhjentäminen muuten. Lisäksi on olemassa epätyypillisiä syömishäiriöitä, kuten ortoreksia ja BED.
Usein mielenterveysongelmista kuulee puhuttavan, että ne eivät ole tarttuvia tauteja, mutta mielestäni syömishäiriö voi tarttua asenteiden mukana. Kyllähän kaveriporukoiden sisällä puhutaan paljon ja jaetaan asioita, tunteita, mielipiteitä, usein myös käyttäytymismalleja, esimerkiksi puhetyylejä. Siksi uskon, että syömishäiriötkin voivat ”tarttua” asenteiden mukana esimerkiksi niin, että porukan sisällä pidetään kauniina asiana olla laiha ihminen.
Syömishäiriötä esiintyy yleisimmin nuorilla ja nuorilla aikuisilla naisilla. Nuorena ihminen omaksuu herkästi tapoja ja asenteita. Uskon myös, että olemme silloin kovin haavoittuvia toisten mielipiteille ja siksikin a) voimme sairastua silloin syömishäiriöön helpommin ja b) voimme omaksua silloin asenteita helpommin.
Olin itse lukion ensimmäisellä luokalla, kun sairastuin joululoman jälkeen anoreksiaan. Kävelin hullun lailla loman ajan, jopa kolmen tunnin lenkkejä per päivä. Sen lisäksi vahdin, että en syö suklaata, enkä muutenkaan mitään, joka voisi lihottaa minua. Tästä se alkoi ja vajaa puoli vuotta myöhemmin kävin lähes joka päivä salilla hikoilemassa (jos hikeä enää laihuuteni takia irtosi), en syönyt juurikaan koskaan varsinkaan lämmintä ruokaa ja uskoin, että geenini ovat muita ihmisiä lihavammat.
Kohdallani kävi niin, että välttelin ihmiskontakteja, koska halusin pysyä laihana ja käyttää aikani ja energiani laihduttamiseen. Silloin en varmasti voinut enää, ainakaan kaveriporukan sisällä, levittää asennetta laihduttamisesta. Mutta onneksi olen vielä täällä, sillä se olisi voinut johtaa myös kuolemaan.
Lukion ensimmäisen luokan keväällä sain ravitsemusterapeutin apua. Hänen luonaan käynnit olivat aluksi mielestäni ihan tavallista ravitsemusterapeutin apua, mutta loppupuolella minua pyydettiin pitämään ruokapäiväkirjaa. Sitä pitäessäni tiesin, että syön aivan liian vähän. Kun näytin päiväkirjani ravitsemusterapeutille, odotin vastaukseksi myös jotain sen suuntaista. Mutta hän sanoikin: ”Hyvä Tanja, näyttää oikein hyvältä”. Kotiin päästyäni aloin syödä vain sen takia, että laihuuden ylläpitäminen oli liian työlästä. Jos kerran söin muutenkin ihan hyvin, niin miksi enää tehdä niin kovasti töitä laihuuden eteen?
Nykyisin syön hyvin, liikun vain vähän silloin kun se tuntuu hyvältä ja niin kuin se tuntuu hyvältä. Tiedän, että jos joku pystyi nähdessään minut anorektisessa koossa yltymään laihduttamaan, se ei ollut kokonaan minun vikani. Silti uskon, että myös minun laihduttamiseni, puheeni, asenteeni, mielipiteeni saattoivat innostaa muitakin kokeilemaan samaa. Enkä varmasti osannut silloin kertoa laihduttamisen huonoista puolista kuten jatkuvasta väsymyksestä, kavereiden menettämisestä, kouluarvosanojen laskusta, enkä kuoleman pelostakaan.
