—
Teksti: Arttu Holm
Kuva: Wikipedia
Once Upon a Time in Hollywood kertoo Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio), vähitellen sammuvasta elokuva- ja televisiotähdestä, jonka ura lähenee loppuaan tai ainakin jonkinlaista uudelleenmääritystä ja tämän luottomiehestä ja kaiketi parhaasta ystävästä, sijaisnäyttelijä Cliff Boothista (Brad Pitt) vuosien 1968-69 Hollywoodissa.
En ollut vielä syntynyt tuohon aikaan, mutta uskallan väittää Tarantinon päässeen hyvin lähelle tuon aikakauden Hollywoodia: kuvaus näyttää todella upealta kaikkine lavasteineen, puvustuksineen ja autoineen. Ajan hengessä soi myös musiikki, Tarantinon elokuvien yksi vahvuus.
Elokuvaintoilijana innostuin, kun kuulin Tarantinon aikovan tehdä elokuvan 1960-luvun lopun Hollywoodista. Elokuvasta ei etukäteen liiemmin paljastettu muuta kuin se, että päätähtinä nähdään DiCaprio ja Pitt esittämässä elokuva-alan ammattilaisia tarinan sivutessa jollain lailla aikakauden tapahtumia. Niin se sivuaakin hippeineen, Manson-kultteineen, Vietnam-viitauksineen, tarinassa olevine elokuvineen. Myös elokuvan hahmojen elämäntavat ja arvot sopivat aikakauden kuvaan.
Elokuvan päähenkilö Rick Dalton on katoamassa julkisuudesta, ja yrittää vimmaisesti löytää uuden läpimurron. Daltonilla on takanaan läpimurtorooli lännen sankarina western-sarjassa ”Bounty Law”. Samassa sarjassa näytteli myös edellä mainittu Cliff Booth.
Nyt Dalton on alkoholisoitunut, itsesäälinen, rasistinenkin narsisti, joka kaikesta huolimatta puskee eteenpäin, tuli mikä tuli. Cliff Booth ei tee enää sijaisnäytteilijän töitä, mutta toimii Rickin henkilökohtaisena avustajana, juoppokuskina sekä luottomiehenä; mihin Dalton häntä kulloinkin tarvitsee. Kaverusten suhdetta voisi kutsua puoliammatilliseksi veljessuhteeksi.
Cliff on hahmona pitkälle hillitty, vähäsanainen, hieman mystinen, ehkä myös vaarallinen… ja toisaalta myös astetta tai kahta hullumpi ja oikealle päälle sattuessaan myös pelottavan räjähdysherkkä. Hahmolla on myös taustallaan tapahtumia, joiden päivänvalon kestävyyttä voidaan epäillä ja joita sivutaan elokuvassa useaan otteeseen.
Keskushahmojen voidaan sanoa olevan antisankarimaisia: ei niin ihania ihmisiä kuin heidän soisi olevan. He eivät kuitenkaan lopulta ole täysiä paskiaisiakaan, vaan tuntevia ihmisiä, varsinkin Dalton. Siis tyypillisiä Tarantino-elokuvan hahmoja.
Välillä kuva leikkaa Daltonista ja Boothista Sharon Tateen (Margot Robbie), yhteen tuon ajan suurimpaan puheenaiheeseen. Tämän rooli ei kuitenkaan ole tarinan keskiössä, vaan Tate toimii pikemminkin tärkeänä tunnelman tiivistäjänä ja yllätyselementtinä elokuvan loppua kohden.
Once Upon a Time… in Hollywood ei ole sitä perinteisintä Tarantinoa, mitä olemme tottuneet näkemään… ja toisaalta taas on. Elokuva ei etene kuin Tarantinon verimässäilyt perinteisesti vaan on hillitympi kokonaisuus. Siinä on kuitenkin Tarantinolle tyypillistä kekseliään nokkelaa dialogia ja hyvin rakennettuja hahmoja, loistavan soundtrackin kultaa sekä maailmansa ja aikakautensa tunnelmaa. Elokuva käy uusiakin teitä ja syventyy tarkemmin muutamaan keskushahmoon hieman eri tavalla kuin yleensä.
Elokuva tuntui toisen kerran katsottuna eheältä ja toimivalta kokonaisuudelta. Ensimmäisen kerran jälkeen pohdin, että olikohan elokuva hieman liian pitkä ja oliko siinä liikaa sisältöä. Toisella kerralla palaset tuntuivat sopivan paremmin yhteen ja elokuva vain vei mennessään.
Aiemmin tuottajat ovat leikkauttaneet ja näin tiivistäneet Tarantinon elokuvia (Harvey Weinstein tunnettiin käsittääkseni tästäkin). Nyt Tarantino on saanut vapaat kädet tehdä juuri sellaisen rakkauslapsen, millaisen on halunnut, ymmärtääkseni ilman että siihen on sen kovemmalla kädellä kajottu.
Tarantino on sanonut aikovansa tehdä uransa aikana yhteensä kymmenen teosta, joista tämä oli yhdeksäs. Jää vain hämmästeltäväksi, mikä mahtaa olla kymmenes?
Jos nyt jotain miinustakin elokuvasta antaisi, niin ehkä se olisi sen suuri hahmogalleria, joista osan olisi voinut leikata pois ja tuoda esille jonkinlaisessa director’s cut -versiossa? Miinuksena voisi pitää myös elokuvan yksityiskohtaista tunnelmanrakentamista, joka näkyy todella suurena määränä erinäisiä viittauksia, kohtauspaikkoja ja one-linereita suuntaan ja toiseen. Toisaalta, elokuva on ilmiselvästi Tarantinon lempilapsi, johon hän halusi panostaa täysillä ja todennäköisesti koki, että tarina toimii parhaiten, mikäli kaikki edellä mainittu siinä on?
Arvosana: 4/5
(Omalla listallani Once Upon a Time… in Hollywood kapusi neljänneksi. Edellä ovat Pulp Fiction, Jackie Brown sekä Django Unchained.)
