—
Teksti: Arttu Holm
Tekstissä mainittavat tapahtumat ja henkilöt ovat kuvitteellisia, eivätkä ole tapahtuneet oikeasti. Ne kuitenkin pohjautuvat asioihin ja tilanteisiin, jotka voivat tapahtua jollekin oikeasti.
Rakas päiväkirja,
vuodatan sinulle taas ongelmiani, etkä varmasti ylläty kun sanon suoraan, että voi vittu kun vituttaa! Me oltiin siis Reetan ja Samin kanssa Karhupuistossa, kun Reetta kertoi, että ne lähtee Samin kanssa Jerusalemiin. Mä kysyin Reetalta, et millä te sen maksatte. Reetta sanoi, että kun ne asuu yhdessä ja yleensä aina jompikumpi on jossain duunissa milloin missäkin, niin niille jää sit säästöön. Eikä ole skidejä ja niin pois päin. Siis kyllä mä oon iloinen Reetan ja Samin puolesta, ei siinä, mutta mua keljuttaa, kun mä en ite pääse mihinkään koskaan. Oikeesti vittu mikä tuuri, jos kerran pariin vuoteen pääsee Tallinnaan.
Mitä tälleen 28-vuotiaana oon huomannut, niin aika moni frendi lapsuudesta ja nuoruudesta on töissä ja niillä on rahaa. Sit oon mä, jolla on tyyliin silloin tällöin jotain helvetin pätkäduunia, mitä nyt onnistun saamaan. Kaikki potentiaaliset työnantajat vaan sanoo, et ”tuu harjoitteluun ja katotaan sitten otetaanks me sut”. No otetaanko? No ei vittu oteta, kun vanha ulos ja seuraava sisään.
Sit kun meet just jonnekin basic sossuun tai kelaan hoitaa asioita ja siit vierest menee jotain mummoja ja pappoja ja sit kun ne kattoo sua silleen et “vitun häviäjä”. Oikeesti. Ei siinä, onhan se kiva jos saa sit ainaskin työttömyysturvaa tyyliin puoli vuotta jne. Niin ja tietysti sit voi silleen aatella, et nyt mä oon tälleen tärkee, tai jotain sinne päin. Et “joo, mä teen hommii, et mä en vaan makaa himassa ja oon tälleen tuottelias”. Sit sun frendit, äiti, isä ja suku kattoo sua sen hetken silleen eri tavalla. Mut joo siis, sit kun sulla loppuu se harkka ja oot pari kuukautta taas ilman mitään ja pyristelet niin maan perkeleesti eteenpäin ja yrität jotenkin vaan handlata, niin sit oot taas jotenkin jotain vähemmän, tai jotain sinne päin.
Ja siis kyllähän kun sä sit taas jäät jokskun aikaa työttömäksi ja silleen häpeilet sun läheisille ja yrität jotenkin vaan esittää et “joo siis kyllä mulla on ihan hyvä tilanne, et kyl mä varmaan taas jotain löydän kohta”. Sä meet käymään kotona ja faija pitää taas ankaran saarnan, kun sä et yritä tarpeeks: ”Kun mä olin sun ikäinen, niin silloin vaan marssittiin lähimpään Ärrään ja kysyttiin onks töitä.” Ja sit ne oli kuulemma sanonu et ”tuu töihin” jne.
Ei oo kuulemma mahdottomuus nykyäänkään. Sit se haukkuu kaikki nykynuoret pullamössösukupolveksi ja äiti joutuu rauhoittelemaan. Äiti yleensä sit tulee kuiskuttaan myöhemmin, kun faija vääntää stressipaskaa vessassa, et “yritetään Paula vaan ymmärtää isää, kun isä on vähän vanhoollinen – kyllä minä, ja varmasti isäkin tietää, että sä yrität aina parhaas, tuli mikä tuli”. Sit se sujauttaa viiskymppiä mun taskuun, et “osta jotain hyvää”.
Kyl isä on mulle silti rakas. Ja äiti of course.
Mut onneks frendit ymmärtää – ainakin suurin osa niistä. Ne on itekin olleet aina toisinaan köyhiä, kun olleet tyyliin välillä työttöminä tai opiskelleet jne. Mut kyl se silti ottaa pattiin sit kun ollaan kaveriporukalla baarissa ja ruvetaan kertoo mitä tehdään kesällä, ja yks just sanoo, et “joo, me lähdetään Jerusalemiin”. Toinen siihen et lähtee Thaimaahan, yks Italiaan, yks Puolaan. Pari sanoo, et “me pitäydytään ihan vaan tässä kotimaan osastossa” ja silloin sä kelaat et ”jes, mä en oo ainoa peeaa”. Ja sit ne heittää, et niin, ne lähtee mökille Hankoon, kun ”Joonatanin isällä on siellä merenrantahuvila”
Voi vitun kuustoista.
Sit sä heität, et ”mä varmaan meen just kerran johonkin teatteriin ja yritän löytää töitä jne.”
“Kyl se siitä”, ne sanoo. Eikä siinä siis mitään. Kyl mä tiedän, et se on ihan siistii et ees joku kuitenkin pääsee jonnekin ja näin pois päin. Hyvä puoli on, et ne ei ainakaan pilkkaa sua ja ne myöntää et sä oot yritteliäs, eikä sun alalta löydy oikeen hirveen usein mitään.
Mira ja Joonatan kyl sanoi et ne pitää sit bileet siel Hangossa ja ne kutsui mutkin sinne mukaan, niin pääseepähän ekaa kertaa sit Hankoon. Jotain mitä odottaa. Jee!
Mut oli mulla jotain positiivistakin: mä hain taas harkkaan mun lähi R-kioskille, et katotaan miten sen kanssa käy. Et jos tää nyt lyö läpi, niin se olis sit palkollinen työharjoittelu. Fingers crossed!
Niin ja siis, hainhan mä kouluunkin myös. Et jos sinne pääsen sisään, niin jonkunasteinen toimeentulo on taattu kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Plus ehkä sit jotain konkreettista duunia ja sitä kautta vähän parempaa laiffia…
