Kokemuksia suomalaisesta rasismista

28.1.2020 — Kirjoitukset, Media, Valoa! -lehti

Teksti : Monna Mattila
Kuvitus : Mia Parpala
Poikkeuksellisesti kirjoitus julkaistaan nimimerkillä.

Suomi on ratifioinut YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen vuonna 1970. Rasismi ei ole vielä kadonnut.

Olen syntynyt ja kasvanut Suomessa ja elänyt täällä kohta jo puoli vuosisataa. Minulla ei ole ollut vaikeuksia tai kokemuksia rasismista, ennen kuin avioiduin afrikkalaisen miehen kanssa.

Tapasin hänet Esplanadilla. Hän pysäytti minut ja halusi jutella kanssani. Mukana ollut ystävättäreni oli erittäin negatiivinen häntä kohtaan ja sanoi minulle: ”Noille ei mitään anneta…”

 Rupesimme seurustelemaan, ja pikkuhiljaa rasismi alkoi tulla minulle tutuksi. Kävellessämme kadulla moni suomalainen mies saattoi tokaista: ”Mitä mustan mulkun nuolija?” tai: ”Eikö suomalainen mies kelpaa, mitä oikein kuvittelet itsestäsi?”. Minusta tuli nopeasti jengipetturi, koska olin suhteessa tummaihoisen kanssa.

Perheen perustaminen

Yhteisen asunnon saaminen oli hankalaa. Ostimme auton, ja muutaman kerran meitä seurannut poliisiauto pysäytti meidät vain tarkastaakseen, olimmeko tekemisissä huumeiden kanssa.

Tulin raskaaksi. Kun synnytyksen aika tuli, olin ensin sairaalassa yksin. Mieheni saavuttua paikalle minut suljettiin siivouskomeroon odottamaan synnytyssaliin pääsyä. Miehelleni oltiin äkäisiä: ”Mitä tulit tänne lisääntymään?”.

Lapsia tuli lisää, ja he kasvoivat. Saimme asunnon Vantaalta, paikasta, jossa asui paljon maahanmuuttajia. Asuntolainaa ei meille myönnetty, vaikka kantasuomalasina samoilla tuloilla olisimme saaneet.

Nukutin poikaani vaunuissa parvekkeella. Yläkerran naapuri tiputteli palavia sanomalehden riekaleita parvekkeellemme. Raivostuin ja menin huutamaan hänelle. Hän lopetti tiputtelun. Myös lastenvaunuihin oli työnnetty bensiinikanistereita. Kun soitin poliisin paikalle, he tulivat viiveellä ja käskivät minut rauhoittua. ”Eihän tämä nyt niin paha juttu ollut”.

Lasten kanssa liikenteessä

Lapseni kasvoivat ja joskus heitä haukuttiin ihonvärin takia. He olivat orjia, likaisia, haisevia, neekereitä ja afrikkalaisia. Myös aikuiset ihmiset arvostelivat lapsiani. Kerran lähijunassa istuessani poikani sai kiukkukohtauksen ja huusi sylissäni. Edessä istuva nainen rupesi raivoamaan minulle, että enkö saisi tuota ”neekeripoikaa” hiljaiseksi. Hän uhkasi soittaa poliisit, jos poikani ei lakkaisi kiukkuamasta.

Pyysin junassa lastenvaunujeni kanssa konduktööriltä apua. Hänen asenteensa minua kohtaan muuttui hänen nähdessään lapseni. Hän tokaisi: ”Minä mitään prinsessoja auta, kanna itse neekerilapsesi!”. Olen saanut kokea rasismia, joka on sattunut omalle kohdalle, mutta kohdistuessaan lapsiin se on kahden verran kamalampaa.

Hakiessani lastani uudelta perhepäivähoitajalta jouduin ihmetyksen valtaan, kun huomasin että tyttäreni oli laitettu istumaan eristyksiin pihan perälle muiden lasten leikkiessä keskenään hiekkalaatikolla. Tyttäreni istui selkä muihin päin niin, ettei hän nähnyt muita.

Aikuiset ihmiset, varsinkin miespuoliset, ovat kommentoineet lapsia paskanvärisiksi somaleiksi, jotka hakevat tulevaisuudessa rahaa sossun luukulta. Tänä päivänä maahanmuuttajien lapsia on jo tarhoissa melko paljon, joten heidän on helpompaa sopeutua muihin ja muiden heihin.

Matkustaessamme Pohjois-Karjalaan noin viisitoista vuotta sitten miehelleni huudeltiin ohiajavista autoista: ”Neekeri, neekeri, painu vittuun täältä!”. Tänä päivänä samaisessa kylässä on niin paljon maahanmuuttajia Afrikasta, että ääni kellossa on muuttunut myönteisemmäksi. Pinnan alla kytee kuitenkin katkeruus ja viha, kun ei töitä löydy edes kantasuomalaisille.

Annetaan lasten kasvaa rauhassa!

Uutiset ovat pullollaan juttuja, joissa maahanmuuttaja on syyllistynyt milloin mihinkin rikokseen. Tämä ei muuta heihin suhtautumista positiivisemmaksi. Maahanmuuttajat esitetään usein ikään kuin he olisivat edelleen suuri ja paha uhka kantaväestölle. On totta, että he tekevät rikoksia, mutta eivät kaikki. Rikoksia tekevät myös kantasuomalaiset.

Ja kun rikoksentekijällä on rasistinen syy, rikos on rasistinen.

Tällainen voi olla esimerkiksi väkivaltaa, kunnianloukkaamista, syrjintää, uhkailua, kiusaamista tai vahingontekoa. Äitinä lapsiini kohdistuva rasismi satuttaa erityisesti, sillä lapset ovat viattomia ja syyttömiä. Vihamielinen ilmapiiri syyllistää lapsia. Eivät he ole voineet syntyperäänsä vaikuttaa. Yritän selittää asiaa sanomalla heille vaikka näin: ”Olipas sedällä huono päivä. Ei ole sinun syysi, että kaatoi likalastinsa sinun päällesi” . Kun he häpeilevät ihonväriään, muistutan, etteivät he pala niin helposti auringossa. He ovat kauniita ihmisiä sekä sisäisesti että ulkoisesti ja he voivat olla ylpeitä juuristaan. Uskon, että lapsistani kasvaa suvaitsevia ja tasapainoisia ihmisiä kaikesta huolimatta.

Meidän pitäisi saada kasvattaa lapsemme vailla rasismin kokemuksia. Jos toistamme samaa vanhaa rasistista kaavaa, lapset ja aikuiset eivät ikinä opi suhtautumaan tasavertaisesti ”erilaisiin kanssaihmisiin”.

Aikuisten tulisi kyetä olemaan kypsiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka eivät tuomitse muita jonkin pikkuseikan, kuten ihonvärin perusteella. Olemme ihmisarvolla mitattuna samalla viivalla. Näissä kisoissa ei ole voittajaa.

Afrikassa on paljon intuellektuaalista potentiaalia, ja monilla afrikkalaisilla maahanmuuttajalla on korkeakoulutodistus. Heidän todistuksensa ei kuitenkaan ole juuri minkään arvoinen täällä. Jotkut onnelliset ovat saaneet koulutustaan vastaavan työpaikan esimerkiksi lääkärinä. Moni heistä kuitenkin työskentelee esim. siivousalalla, mikä on tietysti parempi kuin kotona oleminen. Suomeen ei ole helppoa integroitua. Siksi meidän tulisi löytää sopu maahanmuuttaneiden kanssa. He ovat tulleet tänne jäädäkseen, ja toisaalta Suomi tarvitsee heidän panostaan.