—
Teksti: Petra Virtanen
Kuvat: Josephine Lindman
Tove Janssonin kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti Muumipeikko pohtii pyrstötähden kohtaloa: “Ajatella, miten yksinäinen sellainen on, jota kaikki pelkäävät!”
Tämä ei koidu vain pyrstötähtien osaksi, vaan toisinaan ihmistenkin. Erityisen paljon kokemusta siitä oli miehellä nimeltä Joseph Merrick. Suuri yleisö tuntee hänet parhaiten elokuvasta Elefanttimies, mutta elokuvat voivat näyttää vain pintaraapaisun hänen vaiherikkaasta elämästään.
Joseph Merrick syntyi vuonna 1862 Englannissa, Leicesterissä. Kun hän oli kolmen ikäinen, hänen kehoonsa alkoi syntyä epämuodostumia. Hänen luunsa kasvoivat epänormaalisti ja kallon rakenne muuttui kummallisesti. Ihonkaistaleita roikkui hänen kasvoillaan ja takaraivossaan ja selkä täytyi valtavista paiseista. Hänen oikea kätensä oli paksu kuin norsun jalka ja muistutti räpylää ja sormista yhden ympärysmitta oli 12 cm. Jalat olivat paksun, möykkyisen ihon peitossa, kuin norsun ihon, ja hän tarvitsi kävelykeppiä. Hänen puheestaan oli vaikea saada selvää ja hän ei voinut hymyillä, vaan hänen ilmeensä oli aina samanlainen. Royal London Hospital Museumissa on edelleen nähtävissä hattu ja silmänrei’illä varustettu liina, joita hänen täytyi käyttää voidakseen kulkea ulkona. Nykytietämyksen valossa hänellä oli luultavasti Proteus-oireyhtymä, mutta siihen aikaan Merrickin tilan uskottiin johtuvan siitä, että hänen äitinsä oli raskaana ollessaan tullut norsun töytäisemäksi. Häntä pidettiin ulkonäkönsä takia hirviönä ja usein kohdeltiin sen mukaan. Useammin kuin kerran ihmiset juoksivat kirkuen pois hänen luotaan.
Merrick kävi koulua 11- tai 12-vuotiaaksi, jolloin häntä kohtasi suru – hänen äitinsä kuoli. Hänen isänsä otti uuden vaimon, joka kohteli poikaa julmasti ja piti häntä nälässä. Hänet lähetettiin töihin tupakkatehtaalle, mutta hän ei enää selviytynyt työstä, kun käden epämuodostumat pahenivat entisestään. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin liittyä friikkisirkukseen, jossa häntä pällisteltiin kauhistellen: “Hyi, mikä hirviö!”
Lääkäri nimeltä Fredrick Traves kuuli ja kiinnostui elefanttia muistuttavasta 21-vuotiaasta miehestä. Sillä hetkellä ei ollut sirkusnäytöstä käynnissä, mutta hän sai kuitenkin tavata tämän muutamaa shillinkiä vastaan. Hänet vietiin likaiseen, kylmään ja kosteaan huoneeseen, jonka nurkassa kyyristeli kylmissään paleleva hahmo. Traves on myöhemmin muistellut, että tuo näky oli “yksinäisyyden ruumillistuma”.
“Show-mies – puhuen kuin koiralle – sanoi tylysti: ‘Nouse ylös!’”
Merrick nousi ylös ja Traves näki poikkeavimman näköisen ihmisen, jonka oli koskaan nähnyt. Hän oli nähnyt monia erikoisia sairauksia ja vammoja, muttei mitään tällaista. Traves jätti Merrickille käyntikorttinsa olettaen, ettei näkisi tätä enää. Pahastipa hän oli väärässä.
Myöhemmin sirkukset kiellettiin Englannissa ja Merrick raahattiin Brysseliin, ja ne kiellettiin sielläkin. Sirkuksen pitäjä ryösti Merrickin elinikäiset säästöt ja lähetti hänet takaisin Englantiin. Merrick palasi Englannin uppo-oudoille kaduille kodittomana, nälkäisenä ja aivan yksin maailmassa. Väkijoukko juoksi hänen perässään ja yritti repiä viittaa hänen päältään saadakseen nähdä hänen kehonsa. Hänellä oli vain yksi oljenkorsi: lääkärin käyntikortti. Hän sai yhteyden Travesiin, joka haki hänet sairaalaansa. Sairaala ei ollut tarkoitettu Merrickin kaltaisille tapauksille, mutta Travesilla ei ollut sydäntä jättää häntä kaduillekaan.
Traves oli olettanut Merrickin olevan ”imbesilli”, mutta sai jälleen huomata erehtyneensä. Ujon ja alistetun kuoren alla piili älykäs, herkkä nuorukainen, joka oli utelias kuin lapsi ja rakasti lukemista. Erityisen viehättänyt hän oli rakkaustarinoista. Hänellä olisi ollut montakin syytä olla katkera, mutta hän oli lämmin ja lempeä kaikille.
Maailmakin osoitti Merrickille enemmän lempeyttä kuin siihen mennessä: sairaala kirjoitti lehteen ja pyysi lahjoituksia Merrickin elättämiseksi. Lahjoituksia tuli niin paljon, että Merrickin loppuelämä oli turvattu. Alkuun hän kuitenkin kyseli arasti, mihin hänet siirretään seuraavaksi. Koska häntä oli nuoresta saakka palloteltu paikasta toiseen, häneltä kesti tottua ajatukseen, että hänellä on nyt ihan oikeasti pysyvä koti.
Sairaalassa hän luki kirjoja, kierteli puutarhassa ja rakensi pikkutarkan pienoismallin kirkosta. Hän oli kuitenkin yhä pelokas ja piiloutui ihmisiltä. Traves pyysi ystävätärtään vierailemaan Merrickin luona ja toivottamaan tälle hyvää huomenta. Traves ei osannut odottaa Merrickin reaktiota: tämä purskahti hillittömään itkuun. Hän oli koko ikänsä herättänyt osoittelua, inhoavia ja kauhistuneita ilmeitä ja nyt ensimmäistä ikinä kaunis neitokainen hymyili hänelle.
Lehdet kirjoittivat Merrickistä ja pian lukemattomat ihmiset halusivat tutustua häneen, eivätkä välittäneet siitä, minkä näköinen hän oli. Harva se päivä hänen luonaan vieraili milloin mikäkin herttuatar tai kreivitär ja jopa kuningatar Alexandra. Tämä ei vähääkään saanut nestettä nousemaan hattuun. Merrick oli aina nöyrä ja syvän kiitollinen. Hänen artikulaationsa selkeni, vaikka uusien ihmisten edelleen vaikea saada selvää hänen puheestaan. Hän alkoi käydä kirjeenvaihtoa uusien ystäviensä kanssa ja allekirjoitti kirjeet usein laatimallaan runolla:
’Tis true my form is something odd,
Joseph Merrick
But blaming me is blaming God;
Could I create myself anew
I would not fail in pleasing you.
If I could reach from pole to pole
Or grasp the ocean with a span,
I would be measured by the soul;
The mind’s the standard of the man.’
Hän oli lopulta murtanut yksinäisyyden muurin.
“Olen onnellinen päivän jokaisena tuntina”, hän tapasi sanoa Travesille.
Hänen oppimisen nälkänsä oli suuri. Hän halusi käydä omien sanojensa mukaan “oikeassa talossa”. Hän oli asunut milloin missäkin majatalossa tai homeisessa ullakossa, ja kun hän pääsi vierailemaan Travesin kotona, hän oli innoissaan ja halusi tutkia kaiken. Hän halusi käydä teatterissa. Hän oli haltioissaan. Hän oli täysin näytelmän lumoissa. Hän haukkoi henkeä ihastuksissaan ja puhui näytelmästä viikkokausia jälkeenpäin.
“Mitäköhän prinssi teki sen jälkeen, kun lähdimme?” “Onkohan se miesparka edelleen tyrmässä?” hän kyseli Travesilta kuin tapahtumat olisivat todellisia.
Muille arkiset asiat olivat Merrickille ihania ihmeitä. Kun Traves kysyi, mitä Merrick tahtoisi joululahjaksi, tämä vastasi ujosti toivovansa pukeutumislaukkua, sellaista kuin hienoilla herrasmiehillä on. Hän ei voinut epämuodostumiensa takia käyttää tavallista hammasharjaa, pitää tupakkaa suussa, ajaa partaa tai käyttää kenkälusikkaa, mutta hänen itsetuntonsa kannalta oli merkittävää omistaa tämmöinen laukku tupakkarasioineen, partaveitsineen päivineen.
Elokuvan koskettavassa kohtauksessa Merrick huudahtaa: “En ole eläin! En ole elefantti! Minä olen ihminen!”
Sitä hän toivoi: voivansa olla ihminen siinä missä muutkin. Hän kertoi Travesille usein haaveilevansa, että voisi nukkua “niin kuin muut”. Hänen täytyi kuitenkin nukkua istumalla sikiöasennossa voidakseen hengittää. Hän oli ilmeisesti uskaltautunut kokeilemaan yhtenä yönä olla “niin kuin muutkin” ja joko hän ei ollut saanut happea tai hänen niskansa oli mennyt sijoiltaan valtavan raskaan pään painosta ja selkäranka murtunut. Uskosta lohtua saanut Merrick sai kristilliset hautajaiset. Hän oli 27-vuotias, kun hän poistui tästä maailmasta.
Lääkäri Fredrick Traves kuvaili edesmenneen ystävänsä olleen sielultaan “suoraselkäinen ja sankarillinen mies”, jonka silmissä “välkkyi lannistumaton rohkeus”.
