—
Teksti : Henrik Lindholm
Kuva : Markus Spiske
Ihmissuhdetasapainoilua
Autistiselle henkilölle ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen teettää enemmän työtä kuin muille. Se ei silti poista ihmissuhteiden tärkeyttä.
Ihmissuhteet eivät tule minulle luonnostaan. Autistisena henkilönä ihmissuhteiden luominen ja ylläpitäminen vaatii minulta todella paljon työtä. Joskus jopa mietin, ovatko ne sen arvoisia tai jos sittenkin olisi helpompaa olla vaan yksin. Samalla tiedän, miltä totaalinen yksinäisyys tuntuu. Se ei ole mukavaa. Lisäksi se tekee äärimmäisen huonoa minun mielenterveydelleni. Tulenkin luultavasti koko elämäni jatkamaan tasapainoilua sosiaalisten tarpeiden ja sosiaalisen uupumuksen välillä. Toivon, että joskus löytäisin jonkunlaisen balanssin tähän, mutta siihen on vielä pitkä matka.
Lapsena olin yksin. Ihan pienenä sain leikkiä pihan poikien kanssa, mutta kun koulu alkoi ja menimme eri kouluihin, alkoi melkein totaalinen yksinäisyys. Isoimmat tytöt yrittivät pitää minusta huolta, mutta se ei ollut vastavuoroista ystävyyttä. Muihin luokkalaisiin minulla ei ollut oikeastaan mitään kontaktia. Kun suojelijani lähtivät yläasteelle, alkoi koko lopun ala-asteen kestävä kiusaaminen. Minua syrjittiin, naurettiin ivallisesti, kun yritin jutella muiden kanssa, minua haukuttiin ja kävelytyyliäni matkittiin.
Koska olin itse tavallaan ”häirikkö” tunneilla ja kiusaajia olivat luokan kiltit tytöt, jotka osasivat leikkiä viattomia, kun aikuiset olivat paikalla, ei ole hirveän vaikeaa arvata, ketä aikuiset uskoivat. Tuossa iässä olin vielä niin lapsellinen ja omassa maailmassa elävä, etten olisi varmaan pystynytkään vastavuoroiseen ystävyyssuhteeseen. Kiusaaminen sai minut kuitenkin uskomaan, ettei kukaan koskaan haluaisi ystävystyä kanssani.
Yläasteella minua ei enää kiusattu aktiivisesti, mutta en pystynyt muodostamaan ihmissuhteita kiusaamistrauman takia. Minulla oli yksi hyvä ystävä, luokan toinen sosiaalinen hylkiö, jonka kanssa vietimme kaikki välitunnit yhdessä. Mutta koska hänellä oli yhtä huonot sosiaaliset taidot kuin minulla, en oppinut, miten ollaan normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Ensimmäiset oikeat ystävät
Oikeita ystäviä aloin saada vasta yliopistolla. Tähän oli ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin pohjoismaisen kirjallisuuden opiskelijat olivat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä: kirjallisuudesta, teatterista, leffoista jne. Toisekseen ”epänormaali” kommunikaatiotyylini hyväksyttiin helpommin, koska muutkin olivat vähän boheemeja.
Kolmantena opiskeluvuotena sain vihdoinkin oikeat diagnoosit: aspergerin oireyhtymä ja add. Vertaistukiryhmistä löysin lisää ystäviä ja käyn vieläkin aktiivisesti niissä.
Tällä hetkellä koen, että minulla on paljon paikkoja, missä voin olla sosiaalinen (jos haluan) ja myös paljon kavereita. Ystäviä ei silti ole hirveästi. Tämä liittyy eniten siihen, että minun on jotenkuten helppo olla tekemisissä ihmisten kanssa esimerkiksi vertaistukiryhmissä, Valossa ja Kulttuuripajalla, mutta on paljon vaikeampaa ottaa yhteyttä ihmisiin ryhmien ulkopuolella. Minun on esimerkiksi vaikea sopia kahvittelutreffit kaverin kanssa, jota yleensä näen vain ryhmissä. Eli jos olen yksinäinen, se johtuu ihan omasta aloitekyvyttömyydestä sosiaalisissa tilanteissa. Toivoisin, että pystyisin madaltamaan kynnystäni olla vaan spontaanisti yhteydessä toisiin ilman ryhmän struktuuria.
Hyvät pahat kommunikaation erityisyydet
Yksi syy varautuneisuuteeni on sosiaalinen sokeuteni, joka tekee minusta täydellisen uhrin manipuloijille ja ihmisille, jotka haluavat vain pönkittää omaa egoaan. Olen ainakin pari kertaa ystävystynyt nopealla aikataululla henkilön kanssa, joka on sitten ruvennut manipuloimaan minua omiin tarkoituksenperiinsä. Siitä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää. Kun olen vihdoin tajunnut, että minua manipuloidaan, tilanne on yleensä mennyt jo todella pahaksi. Tämän ja koulukiusaamistaustan takia mulla on ajoittain todella vaikeaa luottaa ihmisiin – erityisesti, jos he vaikuttavat olevan liian innokkaita ystävystymään nopeasti.
En ole vieläkään sosiaalisesti korrekti. Sanon asiat usein liian suoraan, en ole kiinnostutut small talkista, huumorini on todella mustaa ja epäsopivaa jne. Tämä on haaste, mutta myös rikkaus. Ne ihmiset, jotka pystyvät hyväksymään omituisen kommunikaationi, ovat yleensä ihmisiä, jotka eivät hirveästi välitä sosiaalisista säännöistä ja joiden kanssa pystyy kommunikoimaan avoimesti. Joskus jopa tuntuu, että minusta pidetään nimenomaan suoruuteni ja epäsovinnaisuuteni takia.
Ihmissuhteissani laatu korvaa ehdottomasti määrää. Vaikka ystäviä ei ehkä ole paljon, ne jotka ovat, ovat todella tärkeitä minulle. Tärkein ihmissuhde on oma kumppani. Vaikka samanlaiset haasteemme tekevät joskus kommunikaation vaikeaksi, hän on täydellinen minulle. Hän pitää aina minun puoliani, jos tulee ongelmia vaikkapa perheen kanssa. Yritän tehdä samoin hänelle. Ihailen hänen kykyään puhua kaikkien ihmisten kanssa, ja haluaisin itse oppia saman kyvyn.