Hyppää sisältöön

Erityisherkkänä kovassa maailmassa

Kirjoitukset, Media

Olen erityisherkkä mies yhteiskunnassa, joka ei arvosta herkkyyttä. Ideaalimiehen rooli on vieläkin työtä tekevä toiminnan mies, joka ei paljon tunteistaan puhu. Ongelma on se, että tämä rooli ei sovi isolle osalle miehistä. Muut miehet voivat kutsua tällaisia miehiä neideiksi, homoiksi, heikoiksi jne. On täysin ymmärrettävää, että ennen miesten piti olla fyysisesti vahvoja työmiehiä, jotka suojelivat perhettään ja heimoaan. Mutta silloinkin tarvittiin shamaaneja, lääkemiehiä, viisaita ukkoja, neuvonantajia ja sovittelijoita. Nämä roolit olivat kuin luotuja erityisherkille.

Erityisherkkyys on käsite, jonka amerikkalainen psykologi Elaine Aron (itsekin erityisherkkä) loi 80-luvulla. Nykyään käsitettä käytetään aika vapaasti, mutta Aronin mukaan neljä piirrettä pitäisi toteutua, jotta ihmistä voisi kutsua erityisherkiksi. Nämä neljä piirrettä ovat emotionaalinen reaktiokyky, vivahteiden vaistoaminen, ärsykkeiden liiallisuus ja syvällinen käsittely. Aron, joka on tutkinut ja haastatellut tuhansia erityisherkkiä on sitä mieltä, että näitä neljää piirrettä on kaikissa erityisherkissä ihmisissä jossain muodossa. Piirteiden vahvuus on tietenkin yksilöllinen asia: jollakin erityisherkällä ihmisellä voi olla jokin piirre todella vahva, kun taas toinen piirre vain ihan vähän keskivertoa vahvempana. Nämä piirteet voivat myös mennä piiloon, esimerkiksi kasvatuksesta johtuen. 

Poikia kasvatetaan yleensä reippaiksi, fyysisesti rohkeiksi ja heille sallitaan tietty villiys. Tässä yhteiskunnassa poikaa, joka ehkä on muita ujompi, herkempi tai varovaisempi, yritetään usein karaista. Siksi monilla miehillä voi  olla vaikea löytää oma erityisherkkyys. Kun lehdissä tai tv-ohjelmissa käsitellään asiaa, haastateltavana on melkein aina nainen.  Facebook-ryhmissä ehkä 80-90 % jäsenistä on naisia. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Aronin mukaan erityisherkkiä ihmisiä on yhtä paljon naisia kuin miehiä. Tämä kertonee siitä, että jos on vaikeaa olla erityisherkkä nainen tässä yhteiskunnassa, on luultavasti vielä vaikeampaa olla erityisherkkä mies.

Itse luulin pitkään, että minulla on vain autismiin liittyvä aistiyliherkkyys. Jotenkin tiesin kyllä, että se ei ollut koko totuus, mutta en ollut kuullut käsitteestä erityisherkkyys. Lisäksi muu herkkyys kuin aistiyliherkkyys ei ollut positiivinen piirre autismiyhteisössä, jossa piti olla järkevä ja looginen. 

Olin aika monta vuotta hukassa herkkyyteni kanssa. Autismiin liittyvä aistiyliherkkyys ymmärrettiin jotenkin, mutta muu herkkyys oli vaikeampaa.  Yritin kuolettaa tunteitani, mutta ne tulivat ulos itsetuhoisuutena ja monta tuntia kestävinä känni-itkukohtauksina. Jossain vaiheessa en vain enää jaksanut esittää vahvaa ja pärjäävää. Lääkeövereiden jälkeen sain vuonna 2010 vihdoinkin apua. Monet ammattilaiset alkoivat huomautella herkkyydestäni. Jossain vuoden 2015 tienoilla kuulin ensimmäistä kertaa erityisherkkyydestä. Kaikki mitä facebook-ryhmissä kirjoitettiin täsmäsi, mutta olin kuitenkin epäileväinen. Voiko autisti olla tunneherkkä? Voiko autisti olla empaatikko? Ja ehkä vielä isompi kysymys: voiko mies olla tunneherkkä ja empaatikko? Tässä vaiheessa aloitin sukupuolentutkimuksen opinnot ja opin yhden tärkeimmistä käsitteistä mitä olen oppinut koko opintojeni aikana: toksinen maskuliinisuus. 

Toksinen maskuliinisuus on miehyyden malli, joka näyttää, millainen miehen tulee olla tietyssä yhteiskunnassa. Miehet voivat joko yrittää sopeutua tähän malliin tai tapella sitä vastaan, usein valitsemalla vaihtoehtoisen maskuliinisuuden: taiteilijan, herkän miehen tai homon roolin. Mutta vaikka valitseekin vaihtoehtoisen maskuliinisuuden, pitää kuitenkin olla tekemisessa toksisen maskuliinisuuden kanssa, vaikka vain kritisoidakseen sitä.  Ideaalimaailmassa ei tietenkään olisi toksista maskuliinisuutta ja toksista feminiinisyyttä. Mutta koska yhteiskunta on mitä on, paras tapa toimia, jos toksinen maskuliinisuus tai feminiinisyys ahdistaa, on vastustaa sitä. Jos yksi ihminen vastustaa, se ei vielä horjauta normeja, mutta jos useat vastustavat normeja niin sillä voi olla joku vaikutus.

Aina kun näytän haavoittuvuuteni, itken, pakahdun rakkaudesta, näytän että välitän, olen empaattinen, liikutun kulttuurista, näytän toksiselle maskuliinisuudelle keskisormen. Miehillä on oikeus muihinkin tunteisiin kuin vihaan ja aggressioon.  Jos miehet uskaltaisivat näyttää nämä muut tunteet, vähenisikö känniörveltäminen ja kapakkatappelut? Vähenisivätkö pahoinpitelyt sekä kadulla että kodeissa? Vähenisivätkö miesten syrjäytyminen ja itsemurhat? Kukaan ei tietenkään voi tietää, mutta uskon vahvasti siihen.

Jos tapa vähentää toksista maskuliinisuutta on kieltäytyä siitä, miten tehdä se käytännössä? Se onkin vaikeaa, koska koko länsimaalainen kulttuuri on niin täynnä toksista maskuliinisuutta. Mutta kuten edellä kirjoitin, luulen että kun yhä useampi mies uskaltaa näyttää kaikki tunteensa, on se ainakin osa ratkaisua. Se alkaa kasvatuksesta. Pienille poikalapsille pitää tehdä selväksi, että on ihan ok jos on paha mieli tai pelottaa, ja pojatkin saavat itkeä. Jos tämän oppii jo lapsena, ei sitten aikuisena tarvitse olla niin ”kova jätkä”. Koska minua ei kasvatettu poikana, minun piti itse oppia miehen rooli aikuisena.

Kuten monilla muilla transmiehillä, tapahtui aluksi ylilyöntejä ja liiallista machoilua. Kesti aikaa ymmärtää, että olen nimenomaan erityisherkkä mies. Vielä pidempään kesti ymmärtää, että tämä tarkoittaa että minun on hyvä tehdä tiettyjä muutoksia elämässäni, jotta voisin hyvin. Tämän olen oikeasti kunnolla sisäistänyt nyt vasta nyt koronakevään aikana, kun elämä on pysähtynyt. Olen vain ollut yksin kotona, lukenut erityisherkkyyskirjoja, tehnyt Erityisherkän ihmisen harjoittelukirjan tehtäviä ja käynyt pitkillä lenkeillä. 

Olen tämän kevään aikana ymmärtänyt, miten paljon oikeasti kuormitun sosiaalisesta tilanteista ja miten paljon omaa aikaa tarvitsen. Nyt kun rajoitukset ovat höllentyneet, on taas uuden oppimisen paikka. Minun pitää nähdä ihmisiä, ja samalla minun pitää muistaa etten ylikuormitu. Balanssi on nyt hieman hakusessa, mutta uskon että löydän sen vielä. Tämän kevät on opettanut minua huolehtimaan itsestäni. Toivon että oppimani pysyy mukanani koko elämäni. Maailmankatsomukseni on myös pehmentynyt: kaikki ei ole enää niin jyrkkää  ja mustavalkoista. Yritän huolehtia henkisestä hyvinvoinnistani meditoimalla, tekemällä mindfullness-harjoituksia ja pitämällä tunnepäiväkirjaa. Mikä ehkä auttoi eniten muutokseen (paitsi että kaikki normaalit juoksemiset loppuivat) oli Tom Falkensteinin The highly sensitive man -kirja. Ainakin tunnepäiväkirjaa yritän pitää päivittäin. Kun eilen tein mindfullness-harjoituksia viikon tauon jälkeen huomasin kyllä heti miksi teen niitä.

Minussa kevään aikana tapahtuneet muutokset auttavat varmasti itseäni ja myös ympäristöäni. Jos itse voin hyvin, ympäristönikin voi hyvin. Olen saanut paljon tukea Facebookin erityisherkkien ryhmissä, mutta se mikä tuntuu omimmilta on erityiherkkien miesten ryhmä. Ukot osaa aina rauhoitella, jos tunteet menevät täysin yli. Vaikka on vaikeaa olla herkkä maailmassa, joka ei halua sinun olevan herkkä, se on sen arvoista.  Se että näkee maailman kauneuden ja tuntee voimakkaasti, on minulle tärkeä asia. Tiedättekö mikä on maailman kaunein asia? Se on mies, joka uskaltaa itkeä ja olla täysin auki.

Toksinen maskuliinisuus = Maskuliinisuuden negatiiviset puolet, kuten kovuus, aggressiivisuus, myötätunnottomuus, yksin pärjääminen ja väkivallan ihannointi.