—
Teksti: Enni Mustonen
Kuvat: Josephine Lindman, Unsplash
Tämä artikkeli on kirjoitettu kahden kulttuurialalla toimivan henkilön näkemysten pohjalta. Se käsittelee koronapandemian vaikutusta teatterien toimintaan ja tuo esille teatterien ahdinkoa pandemian aikana. Artikkeliin on haastateltu Keski-Uudenmaan Teatterissa toimivaa moniosaajaa Jannea (nimi muutettu) sekä teatterialan ja esittävien taiteiden freelanceropettajaa, ohjaajaa ja näyttelijää Villeä tammikuussa 2021.
Koronapandemia lamautti kulttuurialan keväällä 2020 kokonaan, eikä helpotusta ole näkyvissä. Vielä tänäkin päivänä, kun vuosi on mennyt, on taidealan työtä mahdoton tehdä. Esityksiä voidaan treenata ja harjoitella sekä suorittaa pääharjoitus. Tämän kaiken yleisönä ovat ohjaaja, ehkä kuiskaaja, mutta ensi-iltaa ei tule. Ensi-iltoja on venyttämällä venytetty jo vuoden ajan, siirretty aina eteenpäin, osa lopulta jopa peruttu kokonaan. Monet ovat menettäneet työpaikansa – eivät ainoastaan esillä olevat näyttelijät, vaan myös produktioiden taustahenkilöt. Lipputuloissa on hävitty rahaa enemmän kuin olisi varaa menettää, ja sama jatkuu edelleen. Vaikka esitykselle saataisiin sovittua ensi-ilta, on se useimmiten jouduttu perumaan silti joka kerta ja palauttamaan lippurahoja. Harva suostuu tai pystyy uusiin aikatauluihin, joka johtaa korvauksien maksuun. Ja tämä totta kai tarkoittaa uusia taloudellisia menetyksiä. Mainonta on mahdotonta koska ei ole esitysaikataulua, ei ole mitään mitä markkinoida.
Ristiriitaa lisää se, että usein perinteistä teatteriesitystä tullaan katsomaan, mennään istumaan paikalleen, katsotaan ja kuunnellaan. Yleisön rooli ei ole tällöin aktiivinen toimija. Voidaan luoda turvallinen ympäristö: ei kosketuksia, pidetään turvavälit, käytetään maskeja ja käsidesiä on saatavilla. Edes oviin ei tarvitse koskea, sillä ne avataan sinun puolestasi. Kymmenet kulttuurialan toimijat ovat käyttäneet tunteja siihen, että ovat perehtyneet hygieniaosaamiseen. He ovat tehneet yhteistyötä hygienia-alan ammattilaisten kanssa toteuttaakseen turvallisen ympäristön, mutta vastaus ”saammeko avata salit” -kysymykseen on silti aina ei.
”Musiikkitalo, joka on niin kuin Suomen huippu, joutuu vuokraamaan tilaansa kelle vaan. Ei siinä mitään, se on todella siisti idea. Mutta jos hekin joutuvat keksimään tämmöisiä ’Mitäs me tehdään meidän tyhjällä salilla? No maksatteko siitä, että voitte tulla tänne soittamaan?’ -ideoita, kertoo se ainakin minulle sen, miten hädissään he ovat, miten kuivaa tämä kausi on”, kommentoi Keski-Uudenmaan Teatterin Janne.
Hän tuo esille myös sen, että teatterit noudattaisivat annettuja hygieniaohjeita, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus. Tämä mahdollistaisi toiminnan järjestämisen.
”Teatterit noudattavat annettuja hygieniaohjeita: 50 % saleista on auki ja maskeja pidetään sekä käsidesiä on saatavilla, niitä suositellaan ja käytetään, mutta paikat ovat kiinni. Sitten paikat, kuten baarit taikka ravintolat, missä karisee kaikki huoli siitä, että pitää etäisyyttä toisiin ihmisiin tai yskii hihaansa, saavat olla auki. Miksi ne ovat niin tärkeitä paikkoja, että ne saavat olla auki mutta teatterisalit ei? Joku on sanonut, että on suomalaisen henkireikä päästä kotoa kaljalle. Mielestäni se on joko helvetin surullista tai sitten se ei vain voi pitää paikkaansa.”
Kulttuuritoiminta on henkistä hyvinvointia lisäävää, mutta tätä ei voida määrällisesti mitata missään muodossa, sitä on vaikeaa todentaa numeroina tilastoissa. Mutta antaako tämä oikeasti syyn ja oikeuden lamauttaa suuren sektorin toiminta kokonaan? Se on itsestään selvää, että kulttuuri ja esittävä taide lisäävät mielen hyvinvointia ja tuottavat iloa sekä kokemuksia, mutta näiden hyötyjä on vaikeampi jäljittää. Missään ei ole perusteltu sitä, miksi kulttuuriala ja esittävä taide on lakkautettu. On vain todettu, että se ei ole kansantaloutta edistävää yhtä suoranaisesti siinä missä esimerkiksi ravintolat työllistävät maa- ja metsätaloutta.
”Kulttuurin tarjoamaa hyötyä on vaikeata, melkein mahdotonta mitata taloudellisesti, että mikä sen arvo yhteiskunnalle on. Monet sanovatkin että ’menkää oikeisiin töihin’.”
”Olisi tärkeää, että ymmärrettäisiin kulttuurialan merkitys yhteiskunnan hyvinvoinnille. Jos on tärkeää päästä kapakkaan juomaan kaljaa niin kai se on myös tärkeää päästä jakamaan kollektiivisia kokemuksia livenä. Kun otetaan huomioon rajoitukset ja se, että teattereista ei todistetusti ole levinnyt tartuntoja. Tilannetta helpotettaisiin edes siihen, mitä se oli viime syksynä. Edes se, että puolet katsomoista on käytössä, mutta olisi mahdollista pitää yllä sitä, mitä on vuosikaudet rakennettu. Jos ei ymmärretä sitä ydintä siitä mitä tämä aiheuttaa pidemmän päälle kuluttajille ja näyttelijöille, sitä että teatteri ei ole vain viihdettä. Yksikin ohjaajakollega on sanonut, että ’taide on henkistä rakennusalaa’, joka oli musta superhyvin sanottu. Mutta sitä valtaosa ei ole ymmärtänyt”, Janne kiteyttää.
Monet kulttuurialan toimijat saavat tukia. Tuet takaavat sen, että teatterit pysyvät tolpillaan, mutta ne eivät anna mahdollisuuksia uuden luomiselle tai uusille ideoille, ellei sellaisia tukia erikseen osata pyytää ja vaatia. Kulttuuriala on myös todella eriarvoista, ja tämän takia tukia saatetaan jakaa hyvinkin epätasaisesti. Toisen idea on tarpeeksi villi, ja toisen idea onkin liian villi. Veteen piirretyt rajat määrittävät sen, minkä toimimiseen uskotaan, minkä ei.
”Tietynlaista esiintymistaidetta tekevien ihmisten ideat onkin yhtäkkiä kuulostaneet houkuttelevammilta kuin ennen.”
Freelancerina toimiva Ville jatkaa: ”Osa on toki hyötynyt koronavuodesta. He ovat ennen edustaneet sellaisia genrejä tai sellaisia tekemisen tapoja, joille ei ole ollut suurta kysyntää, mutta sitten korona on luonut eristystä ja eristyneisyyttä. Tietynlaista esiintymistaidetta tekevien ihmisten ideat onkin yhtäkkiä kuulostaneet houkuttelevammilta kuin ennen, ja he ovatkin saaneet sekä joukkorahoitusta että tukia. Samanaikaisesti pienemmät, perinteiset, mutta tärkeät kulttuurialan toimijat eivät tukia ole saaneet. Se mitä he tarjoavat ei ole tällä hetkellä toteutettavissa, jolloin he eivät saa rahoitusta. Nähdään, että ette tee sitä, mitä yleensä teette, joten ei nyt sitten annetakaan teille yhtään tai annetaan vähemmän. Se on tavallaan ymmärrettävää, mutta onhan se kauhean karua myös tilanteessa, kun ei tiedetä milloin päästään tekemään ja mitä. Kun raha ei puissa kasva, niin eivät tuen antajatkaan loputtomiin pysty pitämään samoja vanhoja rutiineja yllä, koska ei tiedetä, pystyykö sillä rahalla mitään tekemään ja voidaan kokea se tärkeämmäksi jossain muualla.”
”Kaipaan sitä jopa lapsenomaista heittäytymistä ja improvisaation vapautta.”
Jokainen Villen vetämä opetusryhmä on peruttu. Kaipuu etenkin teatteri-improvisaation opettamiseen on kova.
”Kaipaan sitä, kun jaetaan sama hetki, sama kokemus, me kuullaan toistemme hengitys, aistitaan toistemme pienet eleet ja ilmeet. Voidaan olla luontevasti ilman sitä, että joutuu keskittymään siihen, pätkiikö yhteys, näynkö kameraan, pitikö viitata, jäikö mikki päälle, ai eikö mikki olekaan päällä. Kun nämä kaikki ovat pois niin ihmisen heittäytymiskyky, keskittyminen sekä tarkkaavuus menevät paljon autenttisemmalle ja luontaisemmalle levelille.” Ville ei opeta improvisaatioita etänä. ”Koska läsnä ollessa se tuntuu paljon luontaisemmalta ja ihanammalta. Kohtaaminen ja läsnä oleminen on jotain sellaista mikä ei ole mahdotonta etänä, mutta se muuttuu niin radikaalisti, että se jää ennemmin toteuttamatta”, Ville kertoo.
Janne jatkaa: ”Kaipaan sitä tekemistä, että se oikeasti tapahtuu siinä livenä, kontaktin kokemusta. Se että pääsee aistimaan yleisön, miten se on mukana siinä. Yleisö aistii sinut, vaikka sen tekisi monta kertaa. Joka kerralla on eri yleisö, siitä syntyy ainutlaatuinen omanlaisensa kokemus. Yhteinen kokemus. Se on elävää.”
Paljon puhuttu aihe on myös näytelmätaiteen striimaaminen. Aiheesta löytyy mielipiteitä puolesta ja vastaan. Osan mielestä on vaikea nähdä, miten striimauskulttuuri kyseisessä kontekstissa olisi kestävää, kun tarjollla on myös laaja televisiotarjonta. Herää kysymys, kuka valitsisi esimerkiksi Kansallisteatterin näytelmätaltioinnin ennemmin kuin katsoisi vaikka leffan taikka sarjaa. Jotkut varmasti tukisivat toimintaa ja ostaisivat sisältöä, mutta varmuutta siitä ei ole. Teatterin suurin valtti kuitenkin on se, että se on live, se mahdollistaa esityskeinot ihan eri tavalla kuin taltioitu DVD tai CD. Lisäksi ihmisen perustarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi eikä se täyty striimaamisen kautta.
”Kun ihminen joutuu nurkkaan ahdetuksi, se keksii keinoja päästä sieltä nurkasta pois.”
”Siinä on sitä jotain, kun ollaan samassa tilassa ja livenä katsomassa, mutta ei se turhaa varmaankaan olisi striimata”, Ville jatkaa.
”Se on juna, joka on jo lähtenyt liikkeelle. Siinä missä pandemia on vienyt paljon, on se myös luonut uutta työtä ja uusia aloja, tuonut uudenlaista osaamista esille, koska ihminen on luova eläin. Kun se joutuu nurkkaan ahdetuksi, se keksii keinoja päästä sieltä nurkasta pois. Esitystaiteen esittämisen muotojen laajeneminen ja muuntautuminen on yksi esimerkki siitä”.
Taideala ja esittävä taide todentotta ovat muuntautumiskykyisiä, mutta se ei poista kaipuuta aitoon ja alkuperäiseen teatteriesityksen muotoon.
”Teatteri tuottaa elämyksiä, ihmiset tarvitsevat elämyksiä. Sitä ei voi mitata rahassa, millaista henkistä hyvinvointia kulttuuri tuottaa, ja jos sitä ei ymmärretä, olen ihmeissäni. Kaikki kuitenkin huomaamattaankin kuluttavat monia muita kulttuurillisia asioita. Antakaa mahdollisuus, tämä on tärkeää ja tarpeellista, ei vain tekijälle vaan myös kuluttajalle”, kuvaa Janne.
”Toivon myös todella suuresti, että rajoituksia pystyttäisiin tarkastelemaan kriittisemmin ja kuulemaan esimerkiksi kulttuurialan työntekijöitä. Kyse ei ole siitä, että siellä olisi itse oppineita taitelijarenttuja kaikki talot täynnä. Siellä on vaikka ketä maistereita ja tohtoreita ja hygieniapassin moneen kertaan käyneitä ihmisiä”, kiteyttää Ville.
