Unelmista totta?

Pienestä tytöstä saakka leikittelin ajatuksella, millaista olisi esiintyä pitkällä catwalkilla täyden katsomon edessä, täydessä roolissa ja mukaansatempaavan musiikin tahdittamana. Tämä on minun tarinani ja se kertoo muodin ihmeellisestä maailmasta ja siitä, kuinka unelmistani tuli totta.

Mustavalkoinen kuva kotialbumista malliajoilta. Vakavakatseinen nainen.

Nuorena inspiroiduin muotimaailmasta, sillä minua viehättivät catwalkien pitkät lavat, nopeatempoinen taustamusiikki sekä kirkkaat spottivalot. Upeat asukokonaisuudet heräsivät joka kerta henkiin ammattimallien ansiosta.

Hyvän mallin tunnisti aina siitä, ettei hän esitellyt itseään vaan erilaisia asuja tai tuotteita. Mallin työ vaikuttaa yleensä rennolta katsojan näkökulmasta, mutta tiesin, että se vaatisi omistautumista alalle, jotta tulisin pärjäämään kansainvälisillä työmarkkinoilla. Halusin osaksi catwalkien saumatonta koreografiaa heti, kun löytyisi vain siihen sopiva hetki.

15-vuotiaana teinityttönä haaveilin huippumallin urasta tosissani. Seurasin haltioituneena televisiosta Tyra Banksin juontamaa Huippumalli haussa -sarjaa keräten talteen hyviä vinkkejä siitä, kuinka toteuttaisin urapolkuni sitten, kun olisin itse mannekiini. Halusin tietää tarkalleen, mitä television houkutteleva muotimaailma mahdollistaisi minulle. Halusin tietää, olisiko minussa sitä niin sanottua tähtiainesta.

Visuaalisena ihmisenä selasin läpi lukuisia kansainvälisiä naistenlehtiä ja leikkasin irti kuvia mannekiineista, joilla oli mitä erikoisempia asukokonaisuuksiaan yllään. Sommittelin kuvista taiteellisia kuvakollaaseja oman huoneeni seinille ylläpitämään inspiraatiota ja motivoimaan minua päivittäisessä elämässäni. Hengitin sisään kansainvälisiä trendejä ja vaikutteita peilaten niitä itseeni ja omaan elämääni mallioppilaana.

Kokeilin rohkeasti eri tyylejä, niin vaatteissa kuin kampauksissa. Joskus oli kiva pukeutua kouluun rennosti ja sporttisesti, ja toisinaan supermuodikkaasti. Aina silloin tällöin oli hauska väsätä helpot saparot päähän ja olla huoleton koululainen, kun taas toisinaan oli vitsikästä suoristaa pitkät luonnonkiharaiset hiukseni tikkusuoriksi. Koin itseni muokkautumiskykyiseksi, ja juuri sitä piirrettä ammattimallilta vaadittiin.

Kuin luotu huippumalliksi

Etsin aina mahdollisuutta päästä juontamaan tai esiintymään ihmisten eteen. Rakastin esiintymistä ja tiesin, että mallinura on suhteellisen lyhyt ja se tehdään jo nuorena. Siitä huolimatta, arvostin jokaista hetkeä, jonka sain toteuttaa oman elämäni huippumallina.

Kaikki unelmaani tukevat asiat tapahtuivat hyvin luonnollisesti: teatteriharjoitukset, näytelmissä esiintyminen, ammattimalliksi kouluttautuminen ja tietysti missikisoissa esiintyminen. Lukuisten koreografiaharjoitteiden ja kenraaliharjoitusten jälkeen löysin aina lisämotivaatiota pyrkiä parempaan lopputulokseen. Minusta oli mahtavaa päästä esiintymään myös kameran eteen, vaikka toki sekin vaati etukäteen suunnittelua sekä valmistautumista.

Liikuin suurimmaksi osaksi ilman meikkiä, koska halusin näyttää luonnolliselta. Hiukset kiinni poninhännällä näytin huolitellulta ja sporttiselta. Ylleni puin tyypillisesti leveälahkeiset glitterifarkut ja urheilullisen topin. Ne sopivat parhaiten vartalotyypilleni. Huolehdin aina siitä, että pitkät hiukseni olivat puhtaat ja harjatut ja kasvoni huolitellut ja luonnollisen raikkaan näköiset. Elin elämäni parasta aikaa supermallina. Olinhan edennyt juuri sinne, minne olin tähdännyt.

Minä olin olemukseltani mallinmittainen, 180 senttinen, nuori nainen. Olemukseltani olin pirteä, huoleton ja minulla oli kova palo esiintymään. Minulla oli valloittava hymy myös kameran edessä. Vaikka saatoin vaikuttaa naiivilta monien silmiin, tiedostin kyllä sen, etten tosiaankaan ollut ainoa joka halusi valokuvamalliksi, missiksi tai näyttelijäksi isona. Olin yksi muiden joukossa ja siitä huolimatta sain toteuttaa itseäni ilman paineita. Olin onnellinen, sillä sain tehdä sitä missä koin itseni hyväksi ja arvostetuksi.

Minua kannustettiin etenemään valitsemallani urapolulla ja tunsin, että palat loksahtelivat paikoilleen. Olin tyytyväinen 18-vuotiaaseen itseeni ja saavutuksiini muotialalla. Minulla oli työkaluina portfolio täynnä valokuvia erinäköisistä muotitapahtumista ja kuvauksista, sekä nippu jaettavia käyntikortteja. Kaikki ne lukuisat kenraaliharjoitukset ja casting-tilaisuudet olivat muuttuneet elämäntavaksi, osaksi unelmaani. Ilman tätä spottivalolla valaistua unelmaa en olisi minä.

Unelma vs. Mania

Oli pirun kylmä tammikuu vuonna 2008, kun otin osaa missikilpailuun. Mallitoimisto oli lähettänyt minut paikalle, joten olin valmis näytökseen niin kuin aina ennenkin.

Ajattelin mielessäni, että kilpailu tulee varmasti olemaan entistä kovatasoisempi tänä vuonna. Olin innoissani tulevasta illasta, mutta samalla olin erittäin väsynyt. Olin saapunut Helsinki- Vantaan lentokentälle pari päivää aikaisemmin pitkältä ulkomaan lennolta ja jetlag alkoi hiipiä olemukseeni. Peittelin uupumukseni meikillä ja tsemppasin itseni kisamoodiin.

Minulla oli korkeat käärmeennahkaiset cowboy-bootsit jalassa ja ylläni lämmin, pitkä lammastakki turkiskauluksineen, kun kävelin lumisia katuja pitkin kisapaikalle. Vedin pienen, rullattavan pantterikuvioisen matkalaukkuni yökerhon ovesta sisään. Heti alkuun paikka vaikutti yllättävän autiolta. Vain muut tytöt ja minä olimme ajoissa paikalla. Meidät kutsuttiin peremmälle yökerhon sokkeloiseen huoneistoon.

Muistan selkeästi, että yökerhon tapetit olivat ärsyttävän punaiset, kuten myös sen valaistus. Tunnelma oli mielestäni omituinen ja nenääni leijui sikarin tuoksu. Tsemppasin itseni muiden kilpailijoiden kanssa samalle viivalle, kun kokoonnuimme takahuoneeseen, vaikka oikeasti jalkojani poltti päästä jo catwalkille. Esiinnyin kenraaliharjoituksissa kuin Miss Universumi – tai vastaava. Tiesin koreografiat tarkalleen, ja psyykkasin, että täältä lähdetään kotiin voittajana.

Takahuoneessa oli valtavan suuri peili – se säteili maagisuuttaan minulle – enkä meinannut saada silmiäni irti siitä. Massiivinen peili sijaitsi punaisessa huoneessa, jossa mallit vaihtoivat vaatteita.

Unelmauran kääntöpuoli

Aloin hetki hetkeltä tuntemaan kuin olisin yli-ihminen. Tunsin itsetuntoni boostautuvan satakertaisesti, kun annoin radiohaastattelua illan kisaan liittyvistä asioista. Mieleni laukkasi, kun harjoittelin koreografioitani – tein kaikki tosissani ja suurella tunteella. Halusin voittaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olin selvästikin ylivireessä, ylikierroksilla, yli-innoissani. Tunsin, kuinka koko tuomaristo odotti minulta parempaakin parasta suoritusta tänä iltana.

Minusta kaikki odottelu ja valmistautuminen tuntuivat älyttömän hitaalta. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt suorastaan! Muutenkin ihmisiä oli mielestäni liian vähän katsomossa… Kaikesta huolimatta vedin show’n tukkaputkella, enkä muista siitä yhtään mitään.

Kaikella on myös kääntöpuolensa, myös minun unelmaurallani. Sairastuin elämäni ensimmäiseen psykoosiin ollessani 19-vuotias, ja koin juuri tämän missikisan aikana olevani ylijumala. Minulla oli sellainen olo, kuin minulla olisi ollut supervoimia ja jaksaisin tehdä mitä vain. Toisin oli. Muutama päivä myöhemmin havahduin vauhdikkuuteeni ja siihen, että minut oli viety rauhoittumaan Auroran sairaalaan.